Ajattelinpa aikani kuluks kirjoitella tähän listamaisesti ajatuksia ja kertomuksia siitä kun olin pieni.
Maistoin koiranmakkaraa. Konttasin koiran ruokakupille ja eikun syömään. En kuulemma tykännyt enkä samaa temppua toiste tehnyt.
Opin kävelemään vasta reilu vuoden vanhana ja silloinkin suostuin kävelemään vain kumisaappaat jalassa.
Yritin opettaa kissaa juomaan kahvia, koska halusin siintä "kahvikissan". Laitoin lautaselle tilkan kahvia ja paljon maitoa, vaan ei kelvannut.
Koskin vahingossa kärpässieneen mummolassa, kun luulin pusikossa olevan mun pallon. Juoksin sisään itkien pesemään vessaan hulluna saippuan kanssa käsiä ja mummo tuli katsomaan mikä hätänä. Tuhersin kyynel silmässä että nyt mä kuolen kun koskin myrkylliseen sieneen. Sit mummo selitti etten kuole, jos en suuhuni sormia laittanut ja silloinkaan en ois kuollut.
Tiesin myös että joulutähti on myrkyllinen kukka ja siihen ei saa koskea. Tämä tapahtui toisessa mummolassa. Kukka oli tiputtanut lehden lattialle ja mietin kuinka voisin viedä sen roskiin ettei mummon tarvitsisi kyykistyä sitä poimimaan. Hain serlaa ja nostin lehden sen avulla roskiin. Selvensin tämän myös mumolle hyvin tarkasti. Ei huolta. En koskenut. En kuole.
Autoin iskää auton korjaamisessa ja jäin pakoputken taakse kun iskä starttas autoa. Olin noesta harmaa, kun mentiin äitiä moikkaa sisälle joka ihmetteli että mitä te nyt olette tehneet! Iskä sai kyllä huomautuksen katsoa ensi kerralla paremmin missä se tyttö luuraa ennenkuin käynnistää autoa.
Kiipeilin paljon puissa. Kerran jäin housunpersuuksista roikkumaan ja juoksin sisälle takapuolta pidellen vaaleanpunaisen kangaspalan jäädessä liputtamaan oksaan.
Laskin kolmi vuotiaana hiekkapyllymäkeä mekko päällä ja valkoiset sukkahousut jalassa. Tämä on ikuistettu vieläpä videolle, koska tapahtui kolme vuotis syntymäpäivä juhlissani.
Leikkasin saksilla hiuksiani ja väitin todistusaineistoa lattialla koiran karvoiksi. Inhosin otsatukan leikkuuta ja päätin tehdä sen itse.
Tässä muutama hauska juttu jotka mieleeni näin äkkiseltään tulivat. Ehkäpä teen näitä myöhemmin lisää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lapsuusmuistot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lapsuusmuistot. Näytä kaikki tekstit
tiistai 27. kesäkuuta 2017
lauantai 13. toukokuuta 2017
Puhutaanpa minusta
Tai tarkemmin ottaen siintä, kun olin lapsi. Ainoana lapsena koin suunnatonta vapautta olla ja tehdä miten lystää. Ei ollut isosiskoa tai veljeä kieltämässä saatikka pikkusiskoa tai veljeä roikkumassa tiellä sotkemassa leikkejä. Ei tarvinnut jakaa leluja tai huonetta. Ei tarvinnut käyttää toisen vanhoja vaatteita ( ehkä joskus serkkujen ). Kaikki oli omaa ja vain yksinomaan mun!
Niinpä sellainen asia kuin kaverit olivat minulle vieras käsite. Enkä osannut oikein jakaa heidänkään kanssaan aluksi mitään. Leikittiin ensin vain ulkona keskenään puolueettomalla alueella "ei kenenkään maalla" metsässä. Tai kaverin kotona. Lopulta uskalsin pyytää heitä meille kylään esim. Videoita katsomaan tai lautapelejä pelaamaan.Harmi, kun en voi laittaa tähän kaverikuvia yksityisyyssuojan takia.
Näettekö tuolla muumien takana olevan norsu pankin? Tottakai näette. Eihän ne muumit nyt norsun kokoisia ole. Tuohon pankkiin keräsin 50 pennisiä muksuna. Niitä joiden toisella puolella on karhun kuva. Tarkoitus oli kerätä pankki täyteen, vaan eipä tullut täyteen. Siellä ne ovat vieläkin 50 penniset. Voisikin joku päivä laskea paljon niitä oikein kertyi.
Kuten moni lapsi niin minäkin olen halunnut milloin mitäkin aina parvisängystä maastopyörään. Yksi asia jonka lopulta syntymäpäivälahjaksi sain oli leija.
Taisin olla aika leija, kun mulla oli oma leija. Tässä kuvassa vielä naurattaa, niin että reikäset hampaat vilkkuu. Kummi-tädin etelänmatkalta tuoma paita päällä. Ei naurattanut enää ulkona, kun leija ei lentänytkään niin hienosti kuin elokuvissa. Minua kyllä varoiteltiin asiasta, mutta en uskonut. Pyh, ihan tyhmä leija, vaikka hienon näköinen perhonen siinä onkin. Liekö syy sitten siinä, että perhoset ei taivaisiin lennä. Leija jäi muutaman ulkoilutuksen jälkeen makaamaan vaatekaappien päälle. Lieköhän tuo vieläkin siellä.
Seuraavassa kuvassa onkin jo vähän rauhallisempi meininki ja lampussa roikkuvien koristeiden perusteella joulunalus aikaa eletään.
Sama lamppu siellä olohuoneessa vieläkin on. Turhan matalalla vaan. Aina siihen kolauttaa päänsä. Syy miksi halusin tämän kuvan tänne laittaa on taustalla näkyvät asiat. Ensinnäkin tuo iso lipasto. Se on nykyään minun huoneessani ja sen päällä läppärillä nyt tätäkin tekstiä kirjoitan. Muistatte myös varmaan minun ison kolmiosaisen kauris taulun jonka aiemmin esittelin blogissani. Tuolla taustalla näkyy äitin vastaava sinisävyinen joutsentaulu. Sen vieressä on kehyksissä kolme kanava käsityötä jotka äiti on neulonut. Sen jälkeen, kun hän kyllästyi kokoamaan isoja palapelejä siirtyi äiti kanavatöihin. Tällä kertaa minulla toisen kummin ostama t-paita päällä. Kummit ostivat paljon vaatelahjoja jotka eivät minulta suurta suosiota valitettavasti saaneet. Hiuksien pituudesta ja olemattomasta otsatukasta voin päätellä, että tässä kuvassa olen kymmenen vuotias. Leija kuvassa kahdeksan tai yhdeksän.
Niinpä sellainen asia kuin kaverit olivat minulle vieras käsite. Enkä osannut oikein jakaa heidänkään kanssaan aluksi mitään. Leikittiin ensin vain ulkona keskenään puolueettomalla alueella "ei kenenkään maalla" metsässä. Tai kaverin kotona. Lopulta uskalsin pyytää heitä meille kylään esim. Videoita katsomaan tai lautapelejä pelaamaan.Harmi, kun en voi laittaa tähän kaverikuvia yksityisyyssuojan takia.
| Kuva vuodelta 2016. |
Kuten moni lapsi niin minäkin olen halunnut milloin mitäkin aina parvisängystä maastopyörään. Yksi asia jonka lopulta syntymäpäivälahjaksi sain oli leija.
Taisin olla aika leija, kun mulla oli oma leija. Tässä kuvassa vielä naurattaa, niin että reikäset hampaat vilkkuu. Kummi-tädin etelänmatkalta tuoma paita päällä. Ei naurattanut enää ulkona, kun leija ei lentänytkään niin hienosti kuin elokuvissa. Minua kyllä varoiteltiin asiasta, mutta en uskonut. Pyh, ihan tyhmä leija, vaikka hienon näköinen perhonen siinä onkin. Liekö syy sitten siinä, että perhoset ei taivaisiin lennä. Leija jäi muutaman ulkoilutuksen jälkeen makaamaan vaatekaappien päälle. Lieköhän tuo vieläkin siellä.
Seuraavassa kuvassa onkin jo vähän rauhallisempi meininki ja lampussa roikkuvien koristeiden perusteella joulunalus aikaa eletään.
Sama lamppu siellä olohuoneessa vieläkin on. Turhan matalalla vaan. Aina siihen kolauttaa päänsä. Syy miksi halusin tämän kuvan tänne laittaa on taustalla näkyvät asiat. Ensinnäkin tuo iso lipasto. Se on nykyään minun huoneessani ja sen päällä läppärillä nyt tätäkin tekstiä kirjoitan. Muistatte myös varmaan minun ison kolmiosaisen kauris taulun jonka aiemmin esittelin blogissani. Tuolla taustalla näkyy äitin vastaava sinisävyinen joutsentaulu. Sen vieressä on kehyksissä kolme kanava käsityötä jotka äiti on neulonut. Sen jälkeen, kun hän kyllästyi kokoamaan isoja palapelejä siirtyi äiti kanavatöihin. Tällä kertaa minulla toisen kummin ostama t-paita päällä. Kummit ostivat paljon vaatelahjoja jotka eivät minulta suurta suosiota valitettavasti saaneet. Hiuksien pituudesta ja olemattomasta otsatukasta voin päätellä, että tässä kuvassa olen kymmenen vuotias. Leija kuvassa kahdeksan tai yhdeksän.
perjantai 7. huhtikuuta 2017
Lapsuusmuistoja: Meillä luetaan
Meillä on luettu aina ja paljon. Iskä sanomalehtiä, Aku Ankkaa ja Jerry Cottonia sekä yhden kirjan vuodessa (Sen jonka äiti joululahjaksi osti. Sen isä jouluna aloitti ja kesälomalla luki loppuun). Minä pienenä sarjakuvia ja satukirjoja. Myöhemmin esim. Tiina sarjaa ja Viisikkoa. Äiti ohjasi Tiinan pariin ja isä Viisikko kirjoja lukemaan. Äiti on lukenut kaikkea mahdollista aina lehdistä hömppäromaaneihin ja herttasarjoihin. Aku Ankan taskukirjoja keräsimme kiitettävän tiuhaan 90-luvun puolesssa välissä,
Kirjastossa käytiin vähintään kerran kuukaudessa. Joskus useamminkin. Kerralla lainattiin vinopino satukirjoja minulle ja niitä piti heti kotona päästä "lukemaan". Sieltä luettiin myös iltasadut minulle. Joka toinen ilta isin ja joka toinen ilta äitin vuoro, mutta äiti sai useammin lepovuoron jotta ehti lukea omaa kirjaa ennen nukkumaankäyntiä. Iskä kun ei juurikaan sängyssä lukenut. Äiti jatkoi lukemista vielä meidän jälkeenkin kunnes alettiin kämisemään: Nyt se valo pois. Ei täällä saa nukuttua. Äiti huokas. Luki luvun loppuun ja kävi nukkumaan.
Koska käytimme kirjastoa ahkeraan. Ei omia kirjoja ostettu kuin syntymäpäivä ja joululahjaksi. Siltikin niitä satukirjoja kertyi aika kasa minulle. Äitini on hamstrannut niin paljon kirjoja ettei koko elämänsä aikana ehdi niitä kaikkia lukemaan. Se ostaa niitä antikvariosta ja kirjastosta sylillinen kahdella eurolla. Minä ostan vain satukirjoja. En halua mitään painavaa kirja taakkaa kantaa mukanani, kun ei niitä hautaan saa. Kirjoja kuitenkin kiitän siintä, että omaan niin vilkkaan mielikuvituksen kuin olla ja vain voi sekä osaan itse luoda tekstiä helposti. Koulussahan rakastin aina aineenkirjoitusta.
Luetaanko teillä paljon?
Kirjastossa käytiin vähintään kerran kuukaudessa. Joskus useamminkin. Kerralla lainattiin vinopino satukirjoja minulle ja niitä piti heti kotona päästä "lukemaan". Sieltä luettiin myös iltasadut minulle. Joka toinen ilta isin ja joka toinen ilta äitin vuoro, mutta äiti sai useammin lepovuoron jotta ehti lukea omaa kirjaa ennen nukkumaankäyntiä. Iskä kun ei juurikaan sängyssä lukenut. Äiti jatkoi lukemista vielä meidän jälkeenkin kunnes alettiin kämisemään: Nyt se valo pois. Ei täällä saa nukuttua. Äiti huokas. Luki luvun loppuun ja kävi nukkumaan.
Koska käytimme kirjastoa ahkeraan. Ei omia kirjoja ostettu kuin syntymäpäivä ja joululahjaksi. Siltikin niitä satukirjoja kertyi aika kasa minulle. Äitini on hamstrannut niin paljon kirjoja ettei koko elämänsä aikana ehdi niitä kaikkia lukemaan. Se ostaa niitä antikvariosta ja kirjastosta sylillinen kahdella eurolla. Minä ostan vain satukirjoja. En halua mitään painavaa kirja taakkaa kantaa mukanani, kun ei niitä hautaan saa. Kirjoja kuitenkin kiitän siintä, että omaan niin vilkkaan mielikuvituksen kuin olla ja vain voi sekä osaan itse luoda tekstiä helposti. Koulussahan rakastin aina aineenkirjoitusta.
Luetaanko teillä paljon?
torstai 30. maaliskuuta 2017
Lapsuusmuistoja: Turtles ja muut supersankarit
Muistellaanpa välillä jotain johon pojatkin saa kosketuspintaa. Omassa lapsuudessani (siis kouluikäisenä) Turtlesit oli kova juttu. MTV kolmoselta tuli lauantai aamuisin Turtles piirretty ja se kuului yksiin suosikkeihin. Pihalla leikittiin Teini Ninja mutanttikilpikonnia kepit aseina heiluten. Minä olin liilahuivinen Donatello ja naapurin tyttö sinihuivinen Leonardo. Mitään Turtels leluja tai oheiskrääsää ei minulla ollut. Naapurin tytöllä sentään frisbee jonka oli löytänyt kirpputorilta. Mut mihin sitä leluja tarviikaan, kun on mielikuvitusta niin voi muuttua itse supersankariksi.
Olihan niitä muitakin supersankareita kuten Kapteeni Planeetta (tätäkin leikittiin) sekä kun olin alle kouluikäinen niin He-Man. Serkku-pojalla oli He-Man nukkeja ja niillä leikittiin. Tosin se oli tyhmä leikki, kun minä sain aina ne heikommat jotka häviää taistelun. Eli se leikki ei kauan kestänyt. Ritari Ässää katsottiin ja ihmeauto Kittiä ihailtiin alle kouluikäisenä. Myöhemmin tuli valloittava Zorro joka kuului myös pihaleikkien ykköskastiin. Lumihankeen Z.taa vedeltiin ja kepeillä eli miekoilla huidottiin. Nyt tarkoitan nimenomaan Zorro tv-sarjaa. En elokuvia.
Parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt Turtlesit. Nykyään voin leikkiä Turtlesia Nintendo pelin avulla. Seikkailla kaduilla ja viemäriverkostoissa pahaa vastaan taistellen. Välillä Donatellona, Rafaellona, Leonardona tai pizzan himoisena Michelangelona. Tuosta Pizzasta tulikin mieleeni, että samoihin aikoihin, kun Turtlesit alkoivat Suomen tv.ssä pyörimään, niin vanhemmat alkoivat harrastamaan pizzan syöntiä. Minä en moisesta moskasta tykännyt enkä tykkää vieläkään, mutta hauska yhteensattuma. Olisiko niin, että Pizzeriat alkoivat tuolloin yleistyä Suomessa. Itse asiassa googlettelin tietoja ja sain selville, että samana vuonna 1990, kun Turtlesit tulivat kolmoselle avattiin meidän kylälle uusi Pizzeria. Joten ei mikään ihmekkään, että yhdistän nuo kaksi asiaa ja muistoa yhteen. Hauskaa, mutta totta!
Olihan niitä muitakin supersankareita kuten Kapteeni Planeetta (tätäkin leikittiin) sekä kun olin alle kouluikäinen niin He-Man. Serkku-pojalla oli He-Man nukkeja ja niillä leikittiin. Tosin se oli tyhmä leikki, kun minä sain aina ne heikommat jotka häviää taistelun. Eli se leikki ei kauan kestänyt. Ritari Ässää katsottiin ja ihmeauto Kittiä ihailtiin alle kouluikäisenä. Myöhemmin tuli valloittava Zorro joka kuului myös pihaleikkien ykköskastiin. Lumihankeen Z.taa vedeltiin ja kepeillä eli miekoilla huidottiin. Nyt tarkoitan nimenomaan Zorro tv-sarjaa. En elokuvia.
Parhaiten mieleeni on kuitenkin jäänyt Turtlesit. Nykyään voin leikkiä Turtlesia Nintendo pelin avulla. Seikkailla kaduilla ja viemäriverkostoissa pahaa vastaan taistellen. Välillä Donatellona, Rafaellona, Leonardona tai pizzan himoisena Michelangelona. Tuosta Pizzasta tulikin mieleeni, että samoihin aikoihin, kun Turtlesit alkoivat Suomen tv.ssä pyörimään, niin vanhemmat alkoivat harrastamaan pizzan syöntiä. Minä en moisesta moskasta tykännyt enkä tykkää vieläkään, mutta hauska yhteensattuma. Olisiko niin, että Pizzeriat alkoivat tuolloin yleistyä Suomessa. Itse asiassa googlettelin tietoja ja sain selville, että samana vuonna 1990, kun Turtlesit tulivat kolmoselle avattiin meidän kylälle uusi Pizzeria. Joten ei mikään ihmekkään, että yhdistän nuo kaksi asiaa ja muistoa yhteen. Hauskaa, mutta totta!
perjantai 10. maaliskuuta 2017
Mummo ja lumiukko
Kaikki varmasti tietävät tv.n Lumiukko piirretyn joka tulee aina jouluaattoisin. No, tämä on minun oma lumiukko tarina. Ikävä kyllä tässäkin on surullinen loppu.
Mummolla oli todella kaunis lumiukko kynttilä johon olin lapsena ihastunut. Se oli kauniimpi kuin yksään kotona omista olevista. Ihastelin sitä ja leikin sillä (kyllä kynttilälläkin voi leikkiä) mummolassa ollessani. Usein kuitenkin annoin lumiukon olla pöydällä omalla paikallaan haaveilevan näköisenä.
Tuli syksy 1988. Olin jo seitsemän ja aloittanut ekan luokan koulussa. En vieraillut mummolla enää kolmea kertaa viikossa. Syksy oli kääntymässä talveksi ja lumiukko kynttilä päässyt keskeiselle paikalle olohuoneen pöydän päällä. Olimme sunnuntai vierailulla mummolassa, kun kahvin jälkeen mummo otti kynttilän käteensä ja antoi sen minulle syliin sanoen: Se on sinun nyt. Vie se omaan kotiin. Katsoin mummoa ihmeissäni, kun aiemmin olin kysynyt kynttilää itselleni, niin en ollut saanut. Vastasin: En minä voi sinun kynttilää ottaa. Sen koti on täällä ja tulee mummoa ikävä. Ota vaan, kun mummo on niin vanha ettei välttämättä enää kauan jaksa huolehtia lumiukosta. Mummo vastasi. Katoin vuoroin mummoa ja vuoroin kynttilää. No, minä otan, mutta kerro heti, jos tulee ikävä niin tuon lumiukon takaisin. Vastasin.
Mummo oli sairastunut kesän lopulla leukemiaan ja aavisti kai oman lähtönsä. Halusi taata tälle lumiukolle turvallisen kodin sen sijaan, että se olisi hänen jälkeensä heitetty roskiin. Mummo kuoli maaliskuussa 1989. En tiedä mistä hän tuon kynttilän oli saanut, mutta vastaavaa en ole koskaan nähnyt missään. Laitoin sen kotona muiden lumiukko kynttilöiden viereen ja se oli edelleen kaikkein kaunein eikä yhdelläkään toisella ollut silmät kiinni niinkuin tällä lumiukolla. Tätä kynttilää en myisi edes miljoonasta. Sen arvoa ei voi rahassa mitata. Itkettää melkein lumiukon kohtalo. Sillä kenelle minä sen tulevaisuudessa annan vai vienkö mukanani hautaan. Polttaa en raaski poiskaan, mutta toivotaan että saamme vielä montakymmentä vuotta viettää yhdessä.
Julkaisen tän tekstin mummoni muistolle. Tänään on hänen kuolinpäivän vuosipäivä 10.3.1989. Mummoni oli kuollessaan 62-vuotias.
Mummolla oli todella kaunis lumiukko kynttilä johon olin lapsena ihastunut. Se oli kauniimpi kuin yksään kotona omista olevista. Ihastelin sitä ja leikin sillä (kyllä kynttilälläkin voi leikkiä) mummolassa ollessani. Usein kuitenkin annoin lumiukon olla pöydällä omalla paikallaan haaveilevan näköisenä.
Tuli syksy 1988. Olin jo seitsemän ja aloittanut ekan luokan koulussa. En vieraillut mummolla enää kolmea kertaa viikossa. Syksy oli kääntymässä talveksi ja lumiukko kynttilä päässyt keskeiselle paikalle olohuoneen pöydän päällä. Olimme sunnuntai vierailulla mummolassa, kun kahvin jälkeen mummo otti kynttilän käteensä ja antoi sen minulle syliin sanoen: Se on sinun nyt. Vie se omaan kotiin. Katsoin mummoa ihmeissäni, kun aiemmin olin kysynyt kynttilää itselleni, niin en ollut saanut. Vastasin: En minä voi sinun kynttilää ottaa. Sen koti on täällä ja tulee mummoa ikävä. Ota vaan, kun mummo on niin vanha ettei välttämättä enää kauan jaksa huolehtia lumiukosta. Mummo vastasi. Katoin vuoroin mummoa ja vuoroin kynttilää. No, minä otan, mutta kerro heti, jos tulee ikävä niin tuon lumiukon takaisin. Vastasin.
| Kuvassa Lumiukko tonttukaverinsa kanssa viime jouluna. |
Julkaisen tän tekstin mummoni muistolle. Tänään on hänen kuolinpäivän vuosipäivä 10.3.1989. Mummoni oli kuollessaan 62-vuotias.
perjantai 17. helmikuuta 2017
Lapsuusmuistoja: 8-bittinen Nintendo
Olin seitsemän tai kahdeksan vanha, kun koin ensikosketukseni Nintendoon. Vuosi -88 tai -89. Luulen asian menneen niin, että iskä oli lukenut jostain uudesta markkinoille tulleesta pelikoneesta ja halusi päästä pelaamaan sitä. Isäni oli tuolloin vähän päälle kolmekymppinen, että ei ihme jos tällaiset kiinnosti. Oli huomannut, että Ärrältä sai vuokrata koneen peleineen. Sinne suunta siis. Nintendo luovutettiin hienossa salkussa ja mukaan sai valita yhden pelin. Iskä otti Donkey Kongin. (Nykyään saat maksaa hunajaa kummastakin, jos omaksi tahdot.) Minä en kyllä vielä oikein hallinnut ja osannut tuota peliä, mutta olin mielenkiinnolla ja innolla mukana, vaikka tykkäsin myös vain katsoa kun isi pelas. En muista paljon vuokraus mummon markoissa maksoi. Myöhemmin kun omalle koneelle pelejä Ärrältä vuokrattiin oli niiden vuorokausi vuokra 20-35 markkaa.
Sen muistan elävästi, kun jouluksi 1989 vuokrattiin Nintendo ja urheilupeli Track & Field 2. Sitä pelattiin ja hakattiin ihan hulluna. Iskä otti skapaa meillä olleiden vieraiden kanssa ja naama punasena naputtivat ohjaimia käädenväännössä. Se oli hauskaa katsottavaa. Seuraavana jouluna saatiikin pelata jo ihan omalla koneella.
Iskä kai sen lopullisen päätöksen teki ja päätti, että meille ostetaan oma Nintendo, mutta ei uutta, kun käytettynäkin saa. Vuoden 1990 marras-joulukuussa se sit kotiutui meille: Vuoden vanha 8-bittinen ja kolme peliä. Muistan vielä kuin eilisen päivän sen kun kone haettiin. Myyjä oli jo paketoinut sen valmiiksi laatikkoon, mutta iskä käski purkamaan ja asentamaan kiinni jotta pääsee testaamaan toimivuutta. Minä ja äiti odotettiin autossa ja ihmeteltiin missä se ukko viipyy. Lopulta iskä tuli ison laatikon ja ennenaikaisen joululahjan kanssa autoon ja päästiin lähtemään. Kotona tietysti heti piuhat kiinni ja pelaamaan. Mukana tulleet pelit olivat: Super Mario Bros ja Duck Hunt (samalla kasetilla) sekä Blades of Steel jääkiekkopeli. Meillä meni ikuisuus ennenkuin päästiin edes ekaa kenttää Mariossa läpi ja oltiin sit ihan ihmeissään viemäriverkostossa toisessa kentässä. Jääkiekkopelissä iskä oli lyömätön, mutta hei mä olin vasta yhdeksän enkä osannut kaikkia kikkoja.
Pelejä ei juurikaan paljoa omaksi osteltu. Olivat niin hintavia, vaan Ärrältä vuokrattiin silloin tällöin. Mustassa Pörssissä (siinä kodinkoneliikkessä) oli mahdollista vaihtaa käytettyjä Nintendo pelejä toisiin halvemmalla. Siellä tehtiin ekat pelikaupat ja vaihdoin lätkäpelin Super Mario kolmoseen. Käytetyn Marion hinta oli 250 markkaa ja omasta pelistä saatiin satanen hyvistä joten maksettavaa jäi ainoastaan 150 markkaa. Myöhemmin kaduin katkerasti sitä, että menin myymää Blades of Steelin pois. Iskää harmitti jo silloin, vaikka kyllä tykästyttiin kummatkin Super Mario kolmoseen ja hei, onhan sellain legenda pakko omistaa.
Kavereiden kanssa tietysti päikseen lainailtiin pelejä. Etenkin senjälkeen, kun sain Super Mario kolmosen sain vaihtareita. Iskä huolehti siitä kuitenkin ettei pelit viikkoa kauempaa kylillä luuhanneet. Kuten aiemmin mainitsin uudet pelit maksoivat noin 250-500 markkaa ja kerran vuodessa ( jouluna ) sellaisen sain. Voitte uskoa kuinka iloinen olin aina uudesta pelistä ja miten nopeasti joululoma sen parissa kuluikaan.
Nintendoa myytiin kolmessa eri pakkauksessa. Peruspakettiin kuului konsoli, kaksi ohjainta ja Super Mario Bros peli. Tähän toiseen joka minulla on kuului konsoli, kaksi ohjainta, valopistooli ja tuo tupla pelikasetti: Super Mario Bros ja Duck Hunt. Kolmas paketti sisälsi konsolin lisäksi neljä ohjainta ja kasetin jossa oli kolme peliä: Super Mario Bros, Tetris ja World cup jalkapallo peli. Käsittääkseeni tuota jalkapallo peliä pystyi pelaamaan neljä samaan aikaan. Täysin uudenkarheiden pakettien hinnat taisivat vaihdella 1000-1500 markan välillä.
Tarkoitukseni oli tähän samaan tekstiin esitellä teille pelini, mutta en jaksa niitä kaikkia kuvata. Ehkä myöhemmin ihan omana tekstinään sitten sellaisen teen. Onko Nintendo 8-bittinen sinulle tuttu lapsuudesta tai omistatko kenties sellaisen vieläkin?
Ps. Koitin epätoivoisesti löytää sen valokuvan joka oli otettu isästäni pelaamassa Nintendoa "pää punasena", mutta en löytänyt. Laittelen myöhemmin, kun osuu kohdalle.
Sen muistan elävästi, kun jouluksi 1989 vuokrattiin Nintendo ja urheilupeli Track & Field 2. Sitä pelattiin ja hakattiin ihan hulluna. Iskä otti skapaa meillä olleiden vieraiden kanssa ja naama punasena naputtivat ohjaimia käädenväännössä. Se oli hauskaa katsottavaa. Seuraavana jouluna saatiikin pelata jo ihan omalla koneella.
| Vanha kunnon Nintendo. |
Pelejä ei juurikaan paljoa omaksi osteltu. Olivat niin hintavia, vaan Ärrältä vuokrattiin silloin tällöin. Mustassa Pörssissä (siinä kodinkoneliikkessä) oli mahdollista vaihtaa käytettyjä Nintendo pelejä toisiin halvemmalla. Siellä tehtiin ekat pelikaupat ja vaihdoin lätkäpelin Super Mario kolmoseen. Käytetyn Marion hinta oli 250 markkaa ja omasta pelistä saatiin satanen hyvistä joten maksettavaa jäi ainoastaan 150 markkaa. Myöhemmin kaduin katkerasti sitä, että menin myymää Blades of Steelin pois. Iskää harmitti jo silloin, vaikka kyllä tykästyttiin kummatkin Super Mario kolmoseen ja hei, onhan sellain legenda pakko omistaa.
Kavereiden kanssa tietysti päikseen lainailtiin pelejä. Etenkin senjälkeen, kun sain Super Mario kolmosen sain vaihtareita. Iskä huolehti siitä kuitenkin ettei pelit viikkoa kauempaa kylillä luuhanneet. Kuten aiemmin mainitsin uudet pelit maksoivat noin 250-500 markkaa ja kerran vuodessa ( jouluna ) sellaisen sain. Voitte uskoa kuinka iloinen olin aina uudesta pelistä ja miten nopeasti joululoma sen parissa kuluikaan.
Nintendoa myytiin kolmessa eri pakkauksessa. Peruspakettiin kuului konsoli, kaksi ohjainta ja Super Mario Bros peli. Tähän toiseen joka minulla on kuului konsoli, kaksi ohjainta, valopistooli ja tuo tupla pelikasetti: Super Mario Bros ja Duck Hunt. Kolmas paketti sisälsi konsolin lisäksi neljä ohjainta ja kasetin jossa oli kolme peliä: Super Mario Bros, Tetris ja World cup jalkapallo peli. Käsittääkseeni tuota jalkapallo peliä pystyi pelaamaan neljä samaan aikaan. Täysin uudenkarheiden pakettien hinnat taisivat vaihdella 1000-1500 markan välillä.
Tarkoitukseni oli tähän samaan tekstiin esitellä teille pelini, mutta en jaksa niitä kaikkia kuvata. Ehkä myöhemmin ihan omana tekstinään sitten sellaisen teen. Onko Nintendo 8-bittinen sinulle tuttu lapsuudesta tai omistatko kenties sellaisen vieläkin?
Ps. Koitin epätoivoisesti löytää sen valokuvan joka oli otettu isästäni pelaamassa Nintendoa "pää punasena", mutta en löytänyt. Laittelen myöhemmin, kun osuu kohdalle.
tiistai 7. helmikuuta 2017
Smurffi siirtokuvat ja vanha lukujärjestys
Muistatte varmaan vielä tekstini siirtokuvista. Mainitsin siellä Smurffi siirtokuvat joiden mukana tuli taustapahvi johon kuvat pystyi siirtämään. Lupasin kuvata sekä esitellä sen heti kun löydän ja tässä se olisi.
Nopealla laskutoimituksella laskin kuvia olleen 20. Muistan miten kivaa niitä oli sommitella eri paikkoihin, mutta voi voi. Kyllä nyt asettelisin kuvat hieman toisin. Vasen alalaita on turhan ruuhkainen ja keskellä on tyhjää tilaa. Olin muistaakseeni kahdeksan vanha, kun sain tän lahjaksi joten ei tuo esteettinen silmä ole täysin kehittynyt.
Taustapuolelta löytyi värityskuva joka onkin melkein kokonaan tussattu. Onkohan äiti avustanut, kun on niin siistiä jälkeä tai sitten olen myöhemmällä iällä innostunut vasta värittämään tuon. Pitäiskö innostua vielä sen verran, että sais tien sekä parit ikkunat väritettyä ja kuvan valmiiksi.
Samasta lipaston laatikosta tämän pahviläpyskän alta löytyi vanha lukujärjestys. Kuvasin sen tähän samaan syssyyn, vaikka lukujärjestyksistä voisi tehdä ihan oman tekstinsä, jos niitä löytäisi enemmänkin kuvauksiin.
Veikeä lukkari. Eikä jää yhtään epäselväksi mistä tämä on haettu. Ärrältä ja mainostetaan hedelmä aakkosia. Himmeät lyijykynän jäljet kertoo lukujärjestyksen olleen kait käytössä, mutta tekstit on kumitettu pois. Tai sit siinä on ollut jotain muuta tekstiä, koska en usko joka aamu menneeni kasiin kouluun.
Taustapuolelle pystyi kirjoittamaan kavereiden nimet ja puhelinnumerot muistiin. Kirjoittaako kukaan enää nykyään puhelinnumeroita muistiin tai muistaako niitä ulkoa? Kuvaa on pätkästy, koska heti ekalla rivillä komeili oma nimi ja puhelinnumero. Eipä noita kavereita ole ollut, kun melko tyhjältä näyttivät loput rivit.
Lukujärjestyksiä sai ainakin pankeista, postista ja tietenkin ne parhaimmat jotka yleensä keittiön ilmoitustaululle päätyivät tulivat Aku Ankka lehden välistä. Olisi mukava löytää sellaiset legendat kuin Pieni Merenneito, Kaunotar ja Hirviö sekä Aladdin ja mitä kaikkea niitä ikinä nyt olikaan. Eikun lipastoja lisää penkomaan.
Nopealla laskutoimituksella laskin kuvia olleen 20. Muistan miten kivaa niitä oli sommitella eri paikkoihin, mutta voi voi. Kyllä nyt asettelisin kuvat hieman toisin. Vasen alalaita on turhan ruuhkainen ja keskellä on tyhjää tilaa. Olin muistaakseeni kahdeksan vanha, kun sain tän lahjaksi joten ei tuo esteettinen silmä ole täysin kehittynyt.
Taustapuolelta löytyi värityskuva joka onkin melkein kokonaan tussattu. Onkohan äiti avustanut, kun on niin siistiä jälkeä tai sitten olen myöhemmällä iällä innostunut vasta värittämään tuon. Pitäiskö innostua vielä sen verran, että sais tien sekä parit ikkunat väritettyä ja kuvan valmiiksi.
Samasta lipaston laatikosta tämän pahviläpyskän alta löytyi vanha lukujärjestys. Kuvasin sen tähän samaan syssyyn, vaikka lukujärjestyksistä voisi tehdä ihan oman tekstinsä, jos niitä löytäisi enemmänkin kuvauksiin.
Veikeä lukkari. Eikä jää yhtään epäselväksi mistä tämä on haettu. Ärrältä ja mainostetaan hedelmä aakkosia. Himmeät lyijykynän jäljet kertoo lukujärjestyksen olleen kait käytössä, mutta tekstit on kumitettu pois. Tai sit siinä on ollut jotain muuta tekstiä, koska en usko joka aamu menneeni kasiin kouluun.
Taustapuolelle pystyi kirjoittamaan kavereiden nimet ja puhelinnumerot muistiin. Kirjoittaako kukaan enää nykyään puhelinnumeroita muistiin tai muistaako niitä ulkoa? Kuvaa on pätkästy, koska heti ekalla rivillä komeili oma nimi ja puhelinnumero. Eipä noita kavereita ole ollut, kun melko tyhjältä näyttivät loput rivit.
Lukujärjestyksiä sai ainakin pankeista, postista ja tietenkin ne parhaimmat jotka yleensä keittiön ilmoitustaululle päätyivät tulivat Aku Ankka lehden välistä. Olisi mukava löytää sellaiset legendat kuin Pieni Merenneito, Kaunotar ja Hirviö sekä Aladdin ja mitä kaikkea niitä ikinä nyt olikaan. Eikun lipastoja lisää penkomaan.
tiistai 17. tammikuuta 2017
Lapsuusmuistoja: Siirtokuvat
Muistatteko siirtokuvat. Nuo hauskat raaputettavat värikkäät kuvat. Jos et niin kohta muistat, kun laitan alle kuvia omista siirtokuvistani jotka löysin omanhuoneeni kirjahyllyn kätköistä. Siellä on kuulkaas vaikka mitä hienoa tuolla kirjahyllyn uumenissa, kun jaksaa vaan penkoa. Mut palataanpa asiaan eli näihin aarteisiini, siirtokuviin.
Tehdäänkö tämmösiä ees enää...
Oliver kissa ja kumppanit. Ihmettelin mihin olen yhden kuvan raaskinut siirtää, mutta vastaus selviää kohta.
Iki ihanat halinallet. Tässä arkissa oli jokaista nallea kaksi samanlaista joten olen raaskinut käyttääkkin niitä.
Muistaako kukaan enää Sad Sam koiraa. Voiko sympaattisempaa ilmestystä olla.
Nämä kolme ylintä arkkia on ostettu samaan aikaan jostain könttäalesta. Muistan elävästi kuinka Anttilassa sain valita kolme mieleisintä arkkia. Varmaan 1980-luvun lopulta. Kappale hinta on huima 9.90. markkaa. Näkyy hyvin kuvissakin tuo hinta.
Akut ja Minnit olen saanut varmaan lahjaksi. Näissä on ihanan kirkkaat värit. Etenkin tuo keltainen oikein loistaa. Kuvassa myös tikku joka tuli paketin mukana ja jolla kuvia raaputeltiin siirrettävään pintaan. Näitäkin oli erivärisiä, mutta minulta löytyi vain tuo yksi keltainen. Mihin lie muut kadonneet vai oliko niitä sittenkään joka paketissa?
Tästä kuvasta löytyy Oliver paketin kadonnut kuva. Olin raaputtanut sen paketin kääntöpuolella olevaan kuvaan kiinni.
Halinalle paketin takaa löytyi tällainen kuva, mutta tähän en ole siirtänyt mitään. Muistan että erikseen myytiin myös isompia pakkauksia joissa oli iso pahvikuva ja siirtokuvia jotka oli tarkoitus siirtää siihen isoon kuvaan. Minulla oli ainakin Smurffi aiheinen juttu, mutta en tiedä missä se nyt majailee joten ei ole kuvaa laittaa tänne.
Elämäni ensimmäisen Mikki Hiiri aiheisen siirtokuvan siirsin vahingossa meidän olohuoneen pöytään, kun en oikein ymmärtänyt miten se systeemi toimii. Ei sitä kukaan pois hangannut ja vielä tänäkin päivänä taitaa siinä komeilla puolikas Mikki. Pääsääntöisesti käytin näitä päiväkirjan kuvittamiseen eli koristeluun ja kirjeisiin. Vaan kuten huomaatte suurinosa on jäänyt käyttämättä, kun olivat niin nättejä etten raaskinut laittaa mihinkään. Metkoja juttuja. Harmi, kun näitä ei enää taideta tehdä.
Muistatko sinä siirtokuvat, oliko sinulla siirtokuvia ja mihin niitä laitoit?
Tehdäänkö tämmösiä ees enää...
Oliver kissa ja kumppanit. Ihmettelin mihin olen yhden kuvan raaskinut siirtää, mutta vastaus selviää kohta.
Iki ihanat halinallet. Tässä arkissa oli jokaista nallea kaksi samanlaista joten olen raaskinut käyttääkkin niitä.
Muistaako kukaan enää Sad Sam koiraa. Voiko sympaattisempaa ilmestystä olla.
Nämä kolme ylintä arkkia on ostettu samaan aikaan jostain könttäalesta. Muistan elävästi kuinka Anttilassa sain valita kolme mieleisintä arkkia. Varmaan 1980-luvun lopulta. Kappale hinta on huima 9.90. markkaa. Näkyy hyvin kuvissakin tuo hinta.
Akut ja Minnit olen saanut varmaan lahjaksi. Näissä on ihanan kirkkaat värit. Etenkin tuo keltainen oikein loistaa. Kuvassa myös tikku joka tuli paketin mukana ja jolla kuvia raaputeltiin siirrettävään pintaan. Näitäkin oli erivärisiä, mutta minulta löytyi vain tuo yksi keltainen. Mihin lie muut kadonneet vai oliko niitä sittenkään joka paketissa?
Tästä kuvasta löytyy Oliver paketin kadonnut kuva. Olin raaputtanut sen paketin kääntöpuolella olevaan kuvaan kiinni.
Halinalle paketin takaa löytyi tällainen kuva, mutta tähän en ole siirtänyt mitään. Muistan että erikseen myytiin myös isompia pakkauksia joissa oli iso pahvikuva ja siirtokuvia jotka oli tarkoitus siirtää siihen isoon kuvaan. Minulla oli ainakin Smurffi aiheinen juttu, mutta en tiedä missä se nyt majailee joten ei ole kuvaa laittaa tänne.
Elämäni ensimmäisen Mikki Hiiri aiheisen siirtokuvan siirsin vahingossa meidän olohuoneen pöytään, kun en oikein ymmärtänyt miten se systeemi toimii. Ei sitä kukaan pois hangannut ja vielä tänäkin päivänä taitaa siinä komeilla puolikas Mikki. Pääsääntöisesti käytin näitä päiväkirjan kuvittamiseen eli koristeluun ja kirjeisiin. Vaan kuten huomaatte suurinosa on jäänyt käyttämättä, kun olivat niin nättejä etten raaskinut laittaa mihinkään. Metkoja juttuja. Harmi, kun näitä ei enää taideta tehdä.
Muistatko sinä siirtokuvat, oliko sinulla siirtokuvia ja mihin niitä laitoit?
perjantai 11. marraskuuta 2016
Lapsuusmuistoja: Viipyilevät viikonloput
Tuo sana viipyilevät kuvastaa hyvin niitä viikonloppuja joita ala-aste ikäisenä vietin. Muistot sijoittuvat aikaan jolloin olin 9-12.v. Perjantaina kun koulun kello soi ja päätti raskaan kouluviikon minä juoksin kiireen vilkkaan autolle ja kotia. Juu, äiti vei ja haki minut aina koulusta. Kotona vaihdoin ihan ensin kotivaatteet päälle ja sit läksyjen tekoon. En suostunut edes välipalaa syömään ennenkuin läksyt oli tehty. Ankara itsekuri. Päiväkahvit juotiin ja pullamössöt syötiin, kun läksyt oli tehty. Joskus, hyvin harvoin herkuteltiin ja äiti paistoi pullista kullanruskeita köyhiä ritareita joita nautiskeltiin mansikkahillon kera. Perjantai oli usein myös leipomispäivä joten tiedossa oli taikinakulhon kaalintaa ja uunituoreita herkkuja. Aah ja nam, pehmeä makea mokkapala, uunilämmin kuivakakku tai täyteläinen kääretorttu voiko paremmin viikonloppu enää alkaakkaan!
Illasta tietysti rymyttiin naapurin muksujen kanssa ulkona ja suunniteltiin mitä viikonloppuna tehtäisiin. Nukkumaan ei ollut kiire ja ulkona sai olla jopa ysiin asti.
Lauantai aamut alkoi aamukahvin jälkeen kolmosen Harlekiini ohjelmalla (Essi Wuorela juonsi vierailevien lapsosten kanssa ja välissä näytettiin piirrttyjä kuten Casper kiltti kummitus ja Tiny toons) kera karkkipussin. Vaik ei mulla varsinaista karkkipäivää ollut niin tapana oli lauantaiksi ostaa aina namupussi joka perjantain kauppareissulla huolella valittiin. Usein valitsin Makumaan parhaita lauantai nameiksi. Aamupäivällä niitä tulikin syötyä, mutta ohjelmien loputtua kiireesti ulos ja naapurin ovikelloa soittamaan. Päivällä saatettiin kotona käydä katsomassa Disneyn kokoperheen elokuva, mutta muuten viihdyttiin ulkosalla. Karkit unohtuivat kunnes illalla taas maistui saunan jälkeen. Iskä joi ehkä yhden saunaoluen ja äiti lonkeron. Sipsi pussi oli myös tuttu näky lauantai iltaisin olohuoneen pöydällä. Saunan jälkeen katsottiin koko perhe Lotto sekä Napakymppi ja äiti harjasi mun märät hiukset kuosiin. Nukkumaan mentiin vasta kymmenen aikoihin tai jälkeenkin. Riippui tv.n ohjelma tarjonnasta. Lauantait oli ihan parhaita, kun koko viikonloppu oli vasta edessä.
Sunnuntaikin oli vielä suloinen. Sama kuvio kuin lauantai aamuissa kahvi ja piirretyt. Muistan sunnuntaisin katsoneeni ainakin Varjoankkaa, Nalle Puhia, Arielia ja Hopon poppoota. (Yhdeksästä kymmeneen kaksi eri piirrettyä peräkkäin tuli.) Ihania Disneyn piirrettyjä siis kaikki. Toisinaan käytiin mummolassa (isänäidillä) sunnuntaisin päiväkahveilla, mutta ei joka viikonloppu. Sunnuntai sujui kanssa aikalailla naapurin lasten kanssa temutessa mitä nyt iltapäivä sarjat Zorro ja Simpsonit keskeyttivät leikit. Niitä oli pakko mennä katsomaan kotia. Zorron jälkeen leikittiinkin lumivallien päällä kyseistä miekkasankaria ja kepit toimivat tietysti miekkoina. Sisään vääntäydettiin ennen puolta seitsemää, koska silloin tuli telkkarista sunnuntain iltapiirretty Muumit tai joku muu vastaava. Harvoin seiskan jälkeen ainakaan enää talvella ulos lähdettiin, vaan alettiin rauhoittua kotia. Sunnuntai aamut etenkin muistan rauhallisen viipyilevinä, mutta jo Simpsoneiden aikaan alkoi tuleva viikko ja kouluun meno painaa mieltä. Minähän olin koulukiusattu enkä yhtään tykännyt käydä koulussa sit kolmannen luokan jälkeen. Erityisen pitkältä tuntui sunnuntain viimoiset tunnit ilta seiskan jälkeen ja aikaseen nukkumaanmeno tuotti tuskaa. Nousinkin hermostuneena monta kertaa juomaan ja vessaan ennenkuin asetuin. Sellaisia ne olivat viattomat lapsuuden viikonloput ja kyllä myönnän katsoneeni Nalle Puhia, muumeja sun muita piirrettyjä vielä 12-vuotiaanakin.
Illasta tietysti rymyttiin naapurin muksujen kanssa ulkona ja suunniteltiin mitä viikonloppuna tehtäisiin. Nukkumaan ei ollut kiire ja ulkona sai olla jopa ysiin asti.
Lauantai aamut alkoi aamukahvin jälkeen kolmosen Harlekiini ohjelmalla (Essi Wuorela juonsi vierailevien lapsosten kanssa ja välissä näytettiin piirrttyjä kuten Casper kiltti kummitus ja Tiny toons) kera karkkipussin. Vaik ei mulla varsinaista karkkipäivää ollut niin tapana oli lauantaiksi ostaa aina namupussi joka perjantain kauppareissulla huolella valittiin. Usein valitsin Makumaan parhaita lauantai nameiksi. Aamupäivällä niitä tulikin syötyä, mutta ohjelmien loputtua kiireesti ulos ja naapurin ovikelloa soittamaan. Päivällä saatettiin kotona käydä katsomassa Disneyn kokoperheen elokuva, mutta muuten viihdyttiin ulkosalla. Karkit unohtuivat kunnes illalla taas maistui saunan jälkeen. Iskä joi ehkä yhden saunaoluen ja äiti lonkeron. Sipsi pussi oli myös tuttu näky lauantai iltaisin olohuoneen pöydällä. Saunan jälkeen katsottiin koko perhe Lotto sekä Napakymppi ja äiti harjasi mun märät hiukset kuosiin. Nukkumaan mentiin vasta kymmenen aikoihin tai jälkeenkin. Riippui tv.n ohjelma tarjonnasta. Lauantait oli ihan parhaita, kun koko viikonloppu oli vasta edessä.
Sunnuntaikin oli vielä suloinen. Sama kuvio kuin lauantai aamuissa kahvi ja piirretyt. Muistan sunnuntaisin katsoneeni ainakin Varjoankkaa, Nalle Puhia, Arielia ja Hopon poppoota. (Yhdeksästä kymmeneen kaksi eri piirrettyä peräkkäin tuli.) Ihania Disneyn piirrettyjä siis kaikki. Toisinaan käytiin mummolassa (isänäidillä) sunnuntaisin päiväkahveilla, mutta ei joka viikonloppu. Sunnuntai sujui kanssa aikalailla naapurin lasten kanssa temutessa mitä nyt iltapäivä sarjat Zorro ja Simpsonit keskeyttivät leikit. Niitä oli pakko mennä katsomaan kotia. Zorron jälkeen leikittiinkin lumivallien päällä kyseistä miekkasankaria ja kepit toimivat tietysti miekkoina. Sisään vääntäydettiin ennen puolta seitsemää, koska silloin tuli telkkarista sunnuntain iltapiirretty Muumit tai joku muu vastaava. Harvoin seiskan jälkeen ainakaan enää talvella ulos lähdettiin, vaan alettiin rauhoittua kotia. Sunnuntai aamut etenkin muistan rauhallisen viipyilevinä, mutta jo Simpsoneiden aikaan alkoi tuleva viikko ja kouluun meno painaa mieltä. Minähän olin koulukiusattu enkä yhtään tykännyt käydä koulussa sit kolmannen luokan jälkeen. Erityisen pitkältä tuntui sunnuntain viimoiset tunnit ilta seiskan jälkeen ja aikaseen nukkumaanmeno tuotti tuskaa. Nousinkin hermostuneena monta kertaa juomaan ja vessaan ennenkuin asetuin. Sellaisia ne olivat viattomat lapsuuden viikonloput ja kyllä myönnän katsoneeni Nalle Puhia, muumeja sun muita piirrettyjä vielä 12-vuotiaanakin.
sunnuntai 25. syyskuuta 2016
Lapsuusmuistoja: Nukkuminen
Tästä mä voisin kirjoittaa vaikka romaanin. On pakko kirjoittaa omat kokemukset, kun huvittaa välillä lukea noita mammablogeja kun pohditaan milloin se vauva pitää omaan sänkyyn siirtää ja koska leikki-ikäinen omaa huoneeseen. Siis mun lapsihan sais nukkua mun vieressä, vaikka aikuiseks asti jos haluais. Tässäpä siis pieni stoori mun nukkumis kokemuksista.
Ensinnäkään en halunnut vauvana nukkua lainkaan. Ainut paikka jossa nukuin hiljaa ja hyvin oli Datsunin takapenkillä vaunukopassa. Häkkisänky jäi käyttämättömäksi ja nukuin vanhempien vieressä. Vanhempien vieressä tai paremminkin keskellä nukuin aina kouluikään asti. Välillä onnistui pienet pätkät omassakin sängyssä samassa huoneessa askeleen päästä vanhemmista, mutta sit taas palasin heidän väliin. Oman huoneen sain sänkyineen (levitettävä laveri) kuusi vuotiaana, mutta en mä siellä nukkunut. Meillä oli hyvin selkeät rutiinit iltaisin. Nämä muistot mulla on ala-asteen alemmilta luokilta. Koko konkkaronkka meni aina arkena samaan aikaan nukkumaan ja yläkertaan kello yhdeksän illalla. Äiti luki vielä kirjaa ja minäkin saatoin Aku Ankkaa lukea. Alle kouluikäisenä mulle luettiin iltasatu ja rapsuteltiin uneen. Toisinaan kitisin äitille: Anna kainalo! Joten nukuin äitin käsivarren päällä.
Joskus katsottiin vielä Kymppitonni tai Pulmuset sängyssä. Alkoivat muistaakseeni puoli kymmenen ja jos oli ysin tai kympin aamu koulussa niin katsottiin sit iltasella vielä sängyssä telkkaria. Alle kouluikäisenä katsoin aamupiirretyt lauantaisin sängyssä kuten esim. Tao Tao tai Peukaloisen retket. Viikonloppuisin mentiin myöhemmin (ehkä kympiltä) sänkyyn.
Omaan sänkyyn samassa huoneessa siirryin varmaan kahdeksan vuotiaana. Se oli punainen puinen sänky. (Sivu huomautus: Sekä häkkisänky että tämä punainen lastensänky oli serkku-tytöiltä peritty). Vaan aina aamuisin, kun iskä oli lähtenyt töihin, niin minä kömysin isoon sänkyyn äitin viereen nukkumaan ja katsoin usein Huomenta Suomen aamupiirretyn arkena noin klo.07.15. siinä tv.stä ennenkuin kahville noustiin.
Omassa huoneessa nukuin vain silloin kun kaveri tai serkku-poika oli kylässä. Yksin en uskaltanut siellä nukkua, vaikka huone onkin vastapäätä vanhempien huonetta. Äiti jakoi yhteen aikaan yöllä sanomalehtiä. Isä lähti joskus jeesimään ja minä jäin yksin nukkumaan. No, nukkumaan ja nukkumaan. Jos heräsin heidän poissaollessa avasin kelloradion radion ja kävin lukemaan Aku Ankkoja. En uskaltanut nukkua.
Omaan huoneeseen siirryin varmaan 12-vuotiaana. Aluksi nukkumisesta ei tullut mitään, kun kuuntelin ja säpsähdin jokaista rasahdusta ja ääntä. Sit iskä keksi tuoda työmaaltaan mulle korvatulpat kokeiluun josko ne korvilla nukkuminen onnistuisi paremmin. Ja jo vain alkoi uni maistumaan myös omassa huoneessa. Siitä lähtien olen tulppia pitänyt joka yö enkä enää osaa enkä edes halua nukkua ilman niitä. Sen verran herkkä uninen olen. Vieraissa paikoissa tosin eivät edes korvatulpat takaa hyvää unta ja nukkumista, valitettavasti. Senpä takia en tykkää tehdä yön yli reissuja, vaan palaan yöksi kotia.
Tällaisia pumpuliunia minä vetelin. Ehkä noloa, mutta totta.
Ensinnäkään en halunnut vauvana nukkua lainkaan. Ainut paikka jossa nukuin hiljaa ja hyvin oli Datsunin takapenkillä vaunukopassa. Häkkisänky jäi käyttämättömäksi ja nukuin vanhempien vieressä. Vanhempien vieressä tai paremminkin keskellä nukuin aina kouluikään asti. Välillä onnistui pienet pätkät omassakin sängyssä samassa huoneessa askeleen päästä vanhemmista, mutta sit taas palasin heidän väliin. Oman huoneen sain sänkyineen (levitettävä laveri) kuusi vuotiaana, mutta en mä siellä nukkunut. Meillä oli hyvin selkeät rutiinit iltaisin. Nämä muistot mulla on ala-asteen alemmilta luokilta. Koko konkkaronkka meni aina arkena samaan aikaan nukkumaan ja yläkertaan kello yhdeksän illalla. Äiti luki vielä kirjaa ja minäkin saatoin Aku Ankkaa lukea. Alle kouluikäisenä mulle luettiin iltasatu ja rapsuteltiin uneen. Toisinaan kitisin äitille: Anna kainalo! Joten nukuin äitin käsivarren päällä.
Joskus katsottiin vielä Kymppitonni tai Pulmuset sängyssä. Alkoivat muistaakseeni puoli kymmenen ja jos oli ysin tai kympin aamu koulussa niin katsottiin sit iltasella vielä sängyssä telkkaria. Alle kouluikäisenä katsoin aamupiirretyt lauantaisin sängyssä kuten esim. Tao Tao tai Peukaloisen retket. Viikonloppuisin mentiin myöhemmin (ehkä kympiltä) sänkyyn.
Omaan sänkyyn samassa huoneessa siirryin varmaan kahdeksan vuotiaana. Se oli punainen puinen sänky. (Sivu huomautus: Sekä häkkisänky että tämä punainen lastensänky oli serkku-tytöiltä peritty). Vaan aina aamuisin, kun iskä oli lähtenyt töihin, niin minä kömysin isoon sänkyyn äitin viereen nukkumaan ja katsoin usein Huomenta Suomen aamupiirretyn arkena noin klo.07.15. siinä tv.stä ennenkuin kahville noustiin.
Omassa huoneessa nukuin vain silloin kun kaveri tai serkku-poika oli kylässä. Yksin en uskaltanut siellä nukkua, vaikka huone onkin vastapäätä vanhempien huonetta. Äiti jakoi yhteen aikaan yöllä sanomalehtiä. Isä lähti joskus jeesimään ja minä jäin yksin nukkumaan. No, nukkumaan ja nukkumaan. Jos heräsin heidän poissaollessa avasin kelloradion radion ja kävin lukemaan Aku Ankkoja. En uskaltanut nukkua.
Omaan huoneeseen siirryin varmaan 12-vuotiaana. Aluksi nukkumisesta ei tullut mitään, kun kuuntelin ja säpsähdin jokaista rasahdusta ja ääntä. Sit iskä keksi tuoda työmaaltaan mulle korvatulpat kokeiluun josko ne korvilla nukkuminen onnistuisi paremmin. Ja jo vain alkoi uni maistumaan myös omassa huoneessa. Siitä lähtien olen tulppia pitänyt joka yö enkä enää osaa enkä edes halua nukkua ilman niitä. Sen verran herkkä uninen olen. Vieraissa paikoissa tosin eivät edes korvatulpat takaa hyvää unta ja nukkumista, valitettavasti. Senpä takia en tykkää tehdä yön yli reissuja, vaan palaan yöksi kotia.
Tällaisia pumpuliunia minä vetelin. Ehkä noloa, mutta totta.
keskiviikko 27. heinäkuuta 2016
Lapsuusmuistoja: Minä ja iskä
Me oltiin lyömätön parivaljakko aina yhdessä (ainakin melkein). Missä iskä siellä Minttu. Renkaanvaihdossa, halkoja pinoamassa, autoa pesemässä, grillitulia sytyttämässä, lumia kolaamassa joskus jopa tiskaamassa. Tosin minä kuulemma hidastin sitä touhua joten vähiin jäi tiskaamiset. Silloin kun iskä päräytti ruohonleikkurin tai moottorisahan käyntiin minä juoksin sisälle. Vieläkään en voi sietää kummankaan härvelin metelöintiä. Siinäpä kai ainoat touhut joissa en ollut mukana piha puuhissa.
Otetaanpa tähän muutama kuva katsaus siihen mitä ollaan tehty. Täytyy kyllä sanoa, että tällä kertaa ihan pihalta ja kesä kuvia. Eipä taida paljoa talvikuvia löytyä, koska kuvaaja vilukissa äiti ei ole ollut ulkona.
Tässä poseerataan juuri valmistuneen aidan takana. Vuosi 1986 uskoisin.
Onni on omakotitalo aidatulla pihalla. Ennen aitaa ihmiset tykkäs kävellä tuosta sivupihan poikki läpi. Tämä kuva on etupihalta. Iskä suunnitteli ja suunnitteli aidan rakennusta. Kunnes äidinisä eli rakas ukkini päräytti mopedilla pihaan ja sanoi: Nyt kuule poika hommiin siintä ja laitetaan aita pystyyn. Kyllähän iskä vähän vastaan laittoi, mutta ukkipa ei antanut periksi ja niin työt alkoivat. Malli käytiin tarkkaan mittaamassa ja ottamassa naapurin aidasta, koska tuolloin talojen aitoineen piti olla yhtenäisiä ja saman värisiä. Ei voitu sooloilla oman maun mukkaan edes aidan värissä. Minä muuten sain auttaa iskää aidan lautojen maalaamisessa. Se oli kivaa puuhaa. Minulla on kuvassa ihka uusi Tammen kultainen kirja Jere Jarruvaunu. Halusin sen kuvaan mukaan, kun tykkäsin siintä niin paljon.
Toisinaan pihaa on pakko siivota. Kottikärryt olikin kovassa käytössä koko kesän.
Aina aikaisesta keväästä myöhään syksyyn. Meidän pihalla oli niin paljon mäntyjä jotka tiputtelivat risuja ja roskia, että siivoamista riitti ennenkuin pääsi nurmea leikkaamaan tai haravoimaan.
Toisinaan oli näin isoja roskia ja puusta pudonneita kakaroita. Voisin olettaa olevani tuossa neljän vanha ja ihan selvästi kevättä elellään. Mukavat kyydithän tuossa sai. Omia pieniä kottikärryjä en omistanut, mutta pienen vihreän haravan kylläkin ja sen kanssa uutterasti vanhempia autoin aina pihan siistimisessä. Talvella tein lumitöitä iskän kanssa omalla pienellä punaisella lumikolalla ja kun touhu alkoi kyllästyttämään hyppäsin iskän kolan kyytiin ja sain hyvät lennot lumipenkkaan. Jossain vaiheessa vaan iski totuus esiin: Kuule kun sinä olet jo liian iso tyttö lumikolan kyytiin.
Kevät ja uusi keinu saa hymyn huulille. Varmaan yksi parhaimmista syntymäpäivä lahjoista joita olen ikinä saanut. Tosi paha sanoa sainko tuon keinun neljä vai viisi vuotis lahjaksi tädin perheeltä. Kuitenkin kovat vauhdit siinä sai ja aluksi iskä joutui olemaan aina vauhdin antaja, mutta nopeasti opin itse heivaamaan lisää vauhtia. Yleensä kyllä keinuin nokka toiseen suuntaa, mutta ilmeisesti auringon takia kuva otettu näinpäin. Keinu asennettiin kahden yhtä korkean männyn väliin lujasti puuparruun kiinni eikä se sieltä irronnut. Tykkäsin myös kun keinu oli sininen eikä keltainen niinkuin monella kaverilla. Pintakin oli hieman rosoinen eikä sileä joten siinä oli hyvä istua eikä valunut helposti pois. Takana näkyykin ihanassa kukallisessa retrokuosissa oleva puutarha keinummekin. Voi voi tuossa keinussa keinuin aina murrosikään asti. Sitten tuli myrskyinen yö ja kaatoi toisen keinupuun eikä sille enää ollut paikkaa pihalla. Kyllä harmittaa. Myöhemmällä iällä oltiin kavereiden kanssa keinu polttopalloa ja kilpailtuun kuka hyppää pisimmälle. Tulin siihen tulokseen, että tämäkin kuva on vuodelta 1985. Jokaisessa kuvassa minulla on punaiset sametti pintaiset lappuhaalarit. Enpä juuri muita tainnut pitääkkään.
Semmosta kivaa ja paljon muuta tehtiin iskän kanssa. Niistä lisää vielä toisella kertaa.
Otetaanpa tähän muutama kuva katsaus siihen mitä ollaan tehty. Täytyy kyllä sanoa, että tällä kertaa ihan pihalta ja kesä kuvia. Eipä taida paljoa talvikuvia löytyä, koska kuvaaja vilukissa äiti ei ole ollut ulkona.
Tässä poseerataan juuri valmistuneen aidan takana. Vuosi 1986 uskoisin.
Onni on omakotitalo aidatulla pihalla. Ennen aitaa ihmiset tykkäs kävellä tuosta sivupihan poikki läpi. Tämä kuva on etupihalta. Iskä suunnitteli ja suunnitteli aidan rakennusta. Kunnes äidinisä eli rakas ukkini päräytti mopedilla pihaan ja sanoi: Nyt kuule poika hommiin siintä ja laitetaan aita pystyyn. Kyllähän iskä vähän vastaan laittoi, mutta ukkipa ei antanut periksi ja niin työt alkoivat. Malli käytiin tarkkaan mittaamassa ja ottamassa naapurin aidasta, koska tuolloin talojen aitoineen piti olla yhtenäisiä ja saman värisiä. Ei voitu sooloilla oman maun mukkaan edes aidan värissä. Minä muuten sain auttaa iskää aidan lautojen maalaamisessa. Se oli kivaa puuhaa. Minulla on kuvassa ihka uusi Tammen kultainen kirja Jere Jarruvaunu. Halusin sen kuvaan mukaan, kun tykkäsin siintä niin paljon.
Toisinaan pihaa on pakko siivota. Kottikärryt olikin kovassa käytössä koko kesän.
Aina aikaisesta keväästä myöhään syksyyn. Meidän pihalla oli niin paljon mäntyjä jotka tiputtelivat risuja ja roskia, että siivoamista riitti ennenkuin pääsi nurmea leikkaamaan tai haravoimaan.
Toisinaan oli näin isoja roskia ja puusta pudonneita kakaroita. Voisin olettaa olevani tuossa neljän vanha ja ihan selvästi kevättä elellään. Mukavat kyydithän tuossa sai. Omia pieniä kottikärryjä en omistanut, mutta pienen vihreän haravan kylläkin ja sen kanssa uutterasti vanhempia autoin aina pihan siistimisessä. Talvella tein lumitöitä iskän kanssa omalla pienellä punaisella lumikolalla ja kun touhu alkoi kyllästyttämään hyppäsin iskän kolan kyytiin ja sain hyvät lennot lumipenkkaan. Jossain vaiheessa vaan iski totuus esiin: Kuule kun sinä olet jo liian iso tyttö lumikolan kyytiin.
Kevät ja uusi keinu saa hymyn huulille. Varmaan yksi parhaimmista syntymäpäivä lahjoista joita olen ikinä saanut. Tosi paha sanoa sainko tuon keinun neljä vai viisi vuotis lahjaksi tädin perheeltä. Kuitenkin kovat vauhdit siinä sai ja aluksi iskä joutui olemaan aina vauhdin antaja, mutta nopeasti opin itse heivaamaan lisää vauhtia. Yleensä kyllä keinuin nokka toiseen suuntaa, mutta ilmeisesti auringon takia kuva otettu näinpäin. Keinu asennettiin kahden yhtä korkean männyn väliin lujasti puuparruun kiinni eikä se sieltä irronnut. Tykkäsin myös kun keinu oli sininen eikä keltainen niinkuin monella kaverilla. Pintakin oli hieman rosoinen eikä sileä joten siinä oli hyvä istua eikä valunut helposti pois. Takana näkyykin ihanassa kukallisessa retrokuosissa oleva puutarha keinummekin. Voi voi tuossa keinussa keinuin aina murrosikään asti. Sitten tuli myrskyinen yö ja kaatoi toisen keinupuun eikä sille enää ollut paikkaa pihalla. Kyllä harmittaa. Myöhemmällä iällä oltiin kavereiden kanssa keinu polttopalloa ja kilpailtuun kuka hyppää pisimmälle. Tulin siihen tulokseen, että tämäkin kuva on vuodelta 1985. Jokaisessa kuvassa minulla on punaiset sametti pintaiset lappuhaalarit. Enpä juuri muita tainnut pitääkkään.
Semmosta kivaa ja paljon muuta tehtiin iskän kanssa. Niistä lisää vielä toisella kertaa.
torstai 26. toukokuuta 2016
Lapsuusmuistoja: Syntymäpäivät
No tästä aiheesta voisi kirjoittaa yhtä monta tekstiä kuin on ikävuotta. Vaan kurkataan tällä kertaa muutaman kuvan kera vuoteen 1983. Minähän olen syntynyt keväällä, kun sireeni kukkii. Lieköhän siinä syy siihen, että ainut kukka joka mua viehättää on sireeni.
Aloitetaan kuitenkin helmikuusta. Tuolloin juhlittiin aina minulle hyvin läheisen ja rakkaan serkku-poikani syntymäpäivää. Talvella ja kaupungissa eli ei koskaan ulkotiloissa. Toisin kuin minun synttäreitä voitiin juhlia jo ulkosallakin.
Tämä kuva on siis serkku-pojan kolme vuotis synttäreiltä. Huomatkaa miten ihanassa peltirasiassa keksit ovat tarjolla. Minut on puettu hhmm, hyvin ajan mukaisin värein ruskeaan ja siniseen. Tosin tuo taisi olla yksi mun lempivillapaidoista. Sen verran monessa lapsuuden kuvassa se vilahtaa. Epäilen, että nuo housut ovat serkun vanhat. No niin tai näin tältä näytti siellä. Seuraava kuva meiltä ja minun 2.v. synttäreiltä. Tuona samaisena vuonna. Kolme kuukautta, kolme viikkoa ja kolme päivää myöhemmin. Näin olen laskenut meillä tarkalleen ikäeroa olevan 1 vuosi, 3 kuukautta, 3 viikkoa ja 3 päivää. Hauskaa!
Kas kummaa taas hedelmillä koristeltu kakku niinkuin serkunkin synttäreillä. Äitit päässeet tuolloin vielä helpolla kakun koristelussa. Minä ainakin osasin ruveta viisi vuotiaana vaatimaan jo karkkikakkua. Siis karkeilla koristeltua kakkua. Sen kyllä muistaisin, että serkku-pojan synttäreillä oli aina säilyke hedelmin koristeltu täytekakku. Itsehän en tietenkään penskana moisia edes syönyt. Hyi! Tästä kuvasta voi bongata hyvin 80-luvulle tyypillisiä asioita kuten keltainen keittiön seinä, ruskea kaapisto, vanha maito ja fairy tölkkikin näkyvät taustalla. Huomasin myös että serkku-pojan syöttötuolissa oli puuhelmet kiinni, mutta minulta ne oli irrotettu, kun veivät liikaa huomiota syömiseltä. Niin ja hattu päässä tietenkin! Olin pienenä tosi tarkka tuosta hatusta, kun oli opetettu että pitää suojautua hatulla auringolta. Valistin kuulemma naapurin lapsiakin käyttämään hattua. Minulla se meni vaan niin etten suostunut luopumaan hatusta sisälläkään kuten kuvasta näkyy. Auta armias mikä huuto siitä nousi, kun yritettiin hattua pois ottaa.
Siinä sit availlaan pakettia. Hattukin on tässä vaiheessa lentänyt nurkkaan. Tulikohan hiki se päässä. Tiedä häntä. Hyvin ominaista 80-lukua on kukkalauta ikkunalla ja äitin permis. (Älkää kertoko äitille, että laitoin tän kuvan tänne). Äitillä oli aina permis. Voi, että hän on nuoren näköin tuossa kuvassa. Noh, nuorihan hän olikin 24.v. Paketin muodosta päätellen kyseessä kova eli kiva paketti. Pehmeät paketit eivät kiinnostaneet mua avaamista kauempaa. Tässä nyt tällain pieni katsaus vuoteen 1983 ja synttäri tunnelmiin silloin. Lisää on luvassa myöhemmiltä vuosilta, kun jo oikeasti ihan itsekkin muistan sieltä jotain eikä mennä vain kuvamuistin varassa.
Aloitetaan kuitenkin helmikuusta. Tuolloin juhlittiin aina minulle hyvin läheisen ja rakkaan serkku-poikani syntymäpäivää. Talvella ja kaupungissa eli ei koskaan ulkotiloissa. Toisin kuin minun synttäreitä voitiin juhlia jo ulkosallakin.
Tämä kuva on siis serkku-pojan kolme vuotis synttäreiltä. Huomatkaa miten ihanassa peltirasiassa keksit ovat tarjolla. Minut on puettu hhmm, hyvin ajan mukaisin värein ruskeaan ja siniseen. Tosin tuo taisi olla yksi mun lempivillapaidoista. Sen verran monessa lapsuuden kuvassa se vilahtaa. Epäilen, että nuo housut ovat serkun vanhat. No niin tai näin tältä näytti siellä. Seuraava kuva meiltä ja minun 2.v. synttäreiltä. Tuona samaisena vuonna. Kolme kuukautta, kolme viikkoa ja kolme päivää myöhemmin. Näin olen laskenut meillä tarkalleen ikäeroa olevan 1 vuosi, 3 kuukautta, 3 viikkoa ja 3 päivää. Hauskaa!
Kas kummaa taas hedelmillä koristeltu kakku niinkuin serkunkin synttäreillä. Äitit päässeet tuolloin vielä helpolla kakun koristelussa. Minä ainakin osasin ruveta viisi vuotiaana vaatimaan jo karkkikakkua. Siis karkeilla koristeltua kakkua. Sen kyllä muistaisin, että serkku-pojan synttäreillä oli aina säilyke hedelmin koristeltu täytekakku. Itsehän en tietenkään penskana moisia edes syönyt. Hyi! Tästä kuvasta voi bongata hyvin 80-luvulle tyypillisiä asioita kuten keltainen keittiön seinä, ruskea kaapisto, vanha maito ja fairy tölkkikin näkyvät taustalla. Huomasin myös että serkku-pojan syöttötuolissa oli puuhelmet kiinni, mutta minulta ne oli irrotettu, kun veivät liikaa huomiota syömiseltä. Niin ja hattu päässä tietenkin! Olin pienenä tosi tarkka tuosta hatusta, kun oli opetettu että pitää suojautua hatulla auringolta. Valistin kuulemma naapurin lapsiakin käyttämään hattua. Minulla se meni vaan niin etten suostunut luopumaan hatusta sisälläkään kuten kuvasta näkyy. Auta armias mikä huuto siitä nousi, kun yritettiin hattua pois ottaa.
Siinä sit availlaan pakettia. Hattukin on tässä vaiheessa lentänyt nurkkaan. Tulikohan hiki se päässä. Tiedä häntä. Hyvin ominaista 80-lukua on kukkalauta ikkunalla ja äitin permis. (Älkää kertoko äitille, että laitoin tän kuvan tänne). Äitillä oli aina permis. Voi, että hän on nuoren näköin tuossa kuvassa. Noh, nuorihan hän olikin 24.v. Paketin muodosta päätellen kyseessä kova eli kiva paketti. Pehmeät paketit eivät kiinnostaneet mua avaamista kauempaa. Tässä nyt tällain pieni katsaus vuoteen 1983 ja synttäri tunnelmiin silloin. Lisää on luvassa myöhemmiltä vuosilta, kun jo oikeasti ihan itsekkin muistan sieltä jotain eikä mennä vain kuvamuistin varassa.
perjantai 20. toukokuuta 2016
Lapsuusmuistoja: Markkinoilla
Oli kaksi aivan eri asiaa käydä markkinoilla mummon kanssa kuin vanhempien kanssa. Mummon kanssa ja nimenomaan isänäidin kanssa käytiin meidän kylän markkinoilla. Joka kerta ostettiin ainakin markkinarinkeli ja mulle joku pieni lelu.
Lelu oli joskus poni, sammakko, markkinpallo tai tuuliviiri eli viipperä. Markkinoilla oli aina myös sama vanha setä myymässä arpoja ja niitä ostettiin useampi kappale. Usein jotain pientä kuten esim. kampoja voittaen.
Mummo oli vaan puheliasta sorttia eikä sieltä ihan heti takasin tultukkaan markkinoilta, kun kaikki muutkin mummelit olivat liikenteessä ja jokaista tuttua piti jututtaa. No minä pysyin karkkiaskin avulla aika rauhallisena rattaissa. Jossain vaiheessa kyllästyin jorinaan ja nykäsin mummoa mekon helmasta merkiksi et nyt liikkeelle. Pienen lapsen silmissä se oli huima paikka. Paljon ihmisiä ja meteliä.
Vanhempien kanssa käytiin markkinoilla sit isommassa naapuri kaupungissa. Siellä sitä ihmistä ja kojua vasta olikin. Täältäkin mukaan tarttui markkinarinkeli (keskikokoinen ja mulle oma pieni) , makulakua, kilopaperia, joku lelu tai jopa kukkopilli. Iskän oli siis aivan pakko aina saada ostaa tuota lakua.
Kun olin isompi tyttö sain foliopallon. Olen aiemminkin maininnut millaisia ne olivat, mutta kerron vielä kerran kuitenkin. Ihka ensimmäisessä oli halinalleja, toisessa My Little Pony ja kolmannessa Kaunotar ja Kulkuri koirat pentuineen. Ihania kaikki. Puristin tosi lujaa narusta, kun pelkäsin tuulen vievän hienon palloni mennessään. Siihen aikaan ei ollut hienoja muovisia ilmapallopainoja niinkuin nykyään. Mulla on vieläkin nuo kaikki tyhjät foliopallot jemmassa.
Mitä siintä vaikka lakut olivat syöty jo ennenkuin oltiin kotona tai kissa kynsillään rikkoi markkinapallon niin että sahanpurut levisivät lattialle. Eikä sekään haitannut että kilopaperi kassin mukana tuli aina samoja värityskirjoja kuin mitä kotonta jo löytyi. Ei sillä väliä. Tärkeintä oli tunnelma. Nykypäivänä ei tuota tunnelmaa markkinoilta enää saa eikä paljon juuri mitään muutakaan. Kaupasta saa kaiken ja sen mitä kaupasta ei saa, niin löytyy netistä. Surullista, mutta totta markkinat ovat hieman menettäneet merkityksensä nyky yhteiskunnassa. Tästäkin huolimatta edelleen käyn ostamassa sen pienen markkinarinkelin ja makulakua.
Lelu oli joskus poni, sammakko, markkinpallo tai tuuliviiri eli viipperä. Markkinoilla oli aina myös sama vanha setä myymässä arpoja ja niitä ostettiin useampi kappale. Usein jotain pientä kuten esim. kampoja voittaen.
Mummo oli vaan puheliasta sorttia eikä sieltä ihan heti takasin tultukkaan markkinoilta, kun kaikki muutkin mummelit olivat liikenteessä ja jokaista tuttua piti jututtaa. No minä pysyin karkkiaskin avulla aika rauhallisena rattaissa. Jossain vaiheessa kyllästyin jorinaan ja nykäsin mummoa mekon helmasta merkiksi et nyt liikkeelle. Pienen lapsen silmissä se oli huima paikka. Paljon ihmisiä ja meteliä.
Vanhempien kanssa käytiin markkinoilla sit isommassa naapuri kaupungissa. Siellä sitä ihmistä ja kojua vasta olikin. Täältäkin mukaan tarttui markkinarinkeli (keskikokoinen ja mulle oma pieni) , makulakua, kilopaperia, joku lelu tai jopa kukkopilli. Iskän oli siis aivan pakko aina saada ostaa tuota lakua.
Kun olin isompi tyttö sain foliopallon. Olen aiemminkin maininnut millaisia ne olivat, mutta kerron vielä kerran kuitenkin. Ihka ensimmäisessä oli halinalleja, toisessa My Little Pony ja kolmannessa Kaunotar ja Kulkuri koirat pentuineen. Ihania kaikki. Puristin tosi lujaa narusta, kun pelkäsin tuulen vievän hienon palloni mennessään. Siihen aikaan ei ollut hienoja muovisia ilmapallopainoja niinkuin nykyään. Mulla on vieläkin nuo kaikki tyhjät foliopallot jemmassa.
Mitä siintä vaikka lakut olivat syöty jo ennenkuin oltiin kotona tai kissa kynsillään rikkoi markkinapallon niin että sahanpurut levisivät lattialle. Eikä sekään haitannut että kilopaperi kassin mukana tuli aina samoja värityskirjoja kuin mitä kotonta jo löytyi. Ei sillä väliä. Tärkeintä oli tunnelma. Nykypäivänä ei tuota tunnelmaa markkinoilta enää saa eikä paljon juuri mitään muutakaan. Kaupasta saa kaiken ja sen mitä kaupasta ei saa, niin löytyy netistä. Surullista, mutta totta markkinat ovat hieman menettäneet merkityksensä nyky yhteiskunnassa. Tästäkin huolimatta edelleen käyn ostamassa sen pienen markkinarinkelin ja makulakua.
tiistai 3. toukokuuta 2016
Lapsuusmuistoja: Mummolassa hoidossa
Viitenä päivänä viikossa ma-ke äidinäidillä ja to-pe isänäidillä olin pienenä arkisin hoidossa, kun vanhemmat olivat töissä. Äiti teki vuorotyötä leipomolla ja isä oli 7-16 tehtaalla. Voiko tavallisempaa duunariperhettä ollakkaan. Kumpikin mummo asui kolmen kilsan päässä meistä. Toinen toisessa ja toinen toisessa suunnassa. Aamut alkoi varhain, kun iskä otti minut reppuselkään ja kantoi kahvipöytään. Paloitteli pullan kahvimukiini ja alkoi itse lukea päivän lehteä (tietenkin urheilusivut ensin). Minä luin Aku Ankkaa minkä jaksoin ja söin lusikalla pullamössöä mukista.
Kahvi piristi sen verran, että saatiin suht koht hyvin ilman kiukkua puettua päälle. Paitsi ne sukkahousut olivat ärsyttävät (senpä vuoksi en nykyään moisia käytä). Siirryttiin autolle ja talvisin raapattiin yhdessä ikkunoita. Menomatkalla mummolaan saatoin jo taas nukahtaa autoon. Mummolaan kun päästin niin jatkettiin mummon kanssa yhdessä unia vielä tunti tai pari ennenkuin noustiin uuteen päivään. Jälleen kahvia, pullamössöä ja keksiä kehiin. Mummonkin kanssa luettiin sanomalehteä. Mummo luki sarjakuvat mulle aina ääneen.
Puolenpäivän aikaan syötiin jotain simppeliä kotiruokaa. Äidinäiti teki usein punaista puuroa ja isänäiti mannapuuroa. Rakastin kumpaakin etenkin kun sain mättää sokeria päälle niin paljon kuin sielu sieti.
Kello 14.00 oli päiväkahvi aika ja taas pullamössöä ja keksiä kiduksiin. Neljän jälkeen iskä haki kotia. Toisinaan katselin ikkunasta ulos, että jokohan se isi sieltä tulis. Isänäiti teki joskus lettuja neljäks, niin päästiin niillä vielä herkuttelemaan ennen kotiinlähtöä.
Isänäiti leipoi usein rieskaa. Se olikin leivinuuni tuoreena tosi hyvää.
Äidinäiti teki oman maan marjoista ihanaa mehua ja omenoista maailman parasta omenapiirakkaa kunnon pullapohjaan. Varmasti teki marjapiirakoitakin, mutta minä tykkäsin vain tuosta omenapiirakasta jossa oli päällä se ihana omenasose.
Mitä muuta mummolassa tehtiin kuin syötiin. No kerron lyhyesti. Leikin pikkuautoilla, väritin värityskirjoja, luin kirjoja ja mummot lukivat mulle. Yhdessä myös pelattiin Mustaa Pekkaa ja muistipeliä. Joten kyllä meillä tekemistä riitti. Kesällä vietettiin aikaa puutarhassa marjoja syöden ja poimien, pihakeinussa istuen siinä samalla maailmaa ihmetellen. Äidinäidin kanssa käytiin pienessä lähikaupassa, kun taas isänäidin kanssa pääsin ihan kylän keskustan kauppoihin mukaan. Potkukelkalla talvella kuljettiin ja kesäisin jalan (minä rattaissa). Usein sain jotain pientä herkkua kaupasta kuten karkkiaskn, lakupatukan tai suklaapatukan. Mummo kehui isälle, kun se tyttö oli niin kiltisti eikä mittään kinunut niin ostin vähän herkkua. Huippua kuitenkin oli markkinat keväisin ja syksyisin mummon kanssa. Tää vaatii jo kyllä ihan oman kirjoituksen tai tästä tulee kilometrien pitkä tarina joten siintä lisää myöhemmin.
Muita muistoja mummoista... Äidinäiti neuloi mulle aina lapasia ja villasukkia. Isänäiti tehtaili vain villasukkia. Oma äitini teki minulle villapaitoja ja kaulaliinoja. Joten lämpöisenä ollaan pysytty. Silloin tuli jouluna monet sukat ja lapaset lahjaksi. Oikein kyllästytti, mutta nyt niitä kaipaa.
Mummot olivat pehmeitä, pyöreitä ja harmaahiuksisia. Mummot käyttivät aina mekkoa jopa talvella ja harvoin hajuvettä. Joskus leikittiin mummon kanssa hienoja leidejä ja laitettiin hajuvettä. Sit me oltiin tosi hienoja, kun tuoksuttiin hyvälle. Mummolassa oli aina palasaippuaa vessassa ja pannukahvia. Isänäiti ei koskaan opetellut käyttämään suodatinkahvinkeitintä. Nyt kirjoitan tätä, niin voin samalla tuntea tuon vahvan ja aromikkaan pannukahvin tuoksun sekä niiden sekalaisten keksien jotka mummo oli peltirasiaan laittanut. Mmm, ihana muisto.
Taidan jatkaa lisää mummoista toisella kertaa ja jäähän nyt näihin pannukahvin tuoksuisiin tunnelmiin. Ikävä kyllä mummoni ovat molemmat jo kuolleet. Joten minulla on vain nämä muistot.
Kahvi piristi sen verran, että saatiin suht koht hyvin ilman kiukkua puettua päälle. Paitsi ne sukkahousut olivat ärsyttävät (senpä vuoksi en nykyään moisia käytä). Siirryttiin autolle ja talvisin raapattiin yhdessä ikkunoita. Menomatkalla mummolaan saatoin jo taas nukahtaa autoon. Mummolaan kun päästin niin jatkettiin mummon kanssa yhdessä unia vielä tunti tai pari ennenkuin noustiin uuteen päivään. Jälleen kahvia, pullamössöä ja keksiä kehiin. Mummonkin kanssa luettiin sanomalehteä. Mummo luki sarjakuvat mulle aina ääneen.
Puolenpäivän aikaan syötiin jotain simppeliä kotiruokaa. Äidinäiti teki usein punaista puuroa ja isänäiti mannapuuroa. Rakastin kumpaakin etenkin kun sain mättää sokeria päälle niin paljon kuin sielu sieti.
Kello 14.00 oli päiväkahvi aika ja taas pullamössöä ja keksiä kiduksiin. Neljän jälkeen iskä haki kotia. Toisinaan katselin ikkunasta ulos, että jokohan se isi sieltä tulis. Isänäiti teki joskus lettuja neljäks, niin päästiin niillä vielä herkuttelemaan ennen kotiinlähtöä.
Isänäiti leipoi usein rieskaa. Se olikin leivinuuni tuoreena tosi hyvää.
Äidinäiti teki oman maan marjoista ihanaa mehua ja omenoista maailman parasta omenapiirakkaa kunnon pullapohjaan. Varmasti teki marjapiirakoitakin, mutta minä tykkäsin vain tuosta omenapiirakasta jossa oli päällä se ihana omenasose.
Mitä muuta mummolassa tehtiin kuin syötiin. No kerron lyhyesti. Leikin pikkuautoilla, väritin värityskirjoja, luin kirjoja ja mummot lukivat mulle. Yhdessä myös pelattiin Mustaa Pekkaa ja muistipeliä. Joten kyllä meillä tekemistä riitti. Kesällä vietettiin aikaa puutarhassa marjoja syöden ja poimien, pihakeinussa istuen siinä samalla maailmaa ihmetellen. Äidinäidin kanssa käytiin pienessä lähikaupassa, kun taas isänäidin kanssa pääsin ihan kylän keskustan kauppoihin mukaan. Potkukelkalla talvella kuljettiin ja kesäisin jalan (minä rattaissa). Usein sain jotain pientä herkkua kaupasta kuten karkkiaskn, lakupatukan tai suklaapatukan. Mummo kehui isälle, kun se tyttö oli niin kiltisti eikä mittään kinunut niin ostin vähän herkkua. Huippua kuitenkin oli markkinat keväisin ja syksyisin mummon kanssa. Tää vaatii jo kyllä ihan oman kirjoituksen tai tästä tulee kilometrien pitkä tarina joten siintä lisää myöhemmin.
Muita muistoja mummoista... Äidinäiti neuloi mulle aina lapasia ja villasukkia. Isänäiti tehtaili vain villasukkia. Oma äitini teki minulle villapaitoja ja kaulaliinoja. Joten lämpöisenä ollaan pysytty. Silloin tuli jouluna monet sukat ja lapaset lahjaksi. Oikein kyllästytti, mutta nyt niitä kaipaa.
Mummot olivat pehmeitä, pyöreitä ja harmaahiuksisia. Mummot käyttivät aina mekkoa jopa talvella ja harvoin hajuvettä. Joskus leikittiin mummon kanssa hienoja leidejä ja laitettiin hajuvettä. Sit me oltiin tosi hienoja, kun tuoksuttiin hyvälle. Mummolassa oli aina palasaippuaa vessassa ja pannukahvia. Isänäiti ei koskaan opetellut käyttämään suodatinkahvinkeitintä. Nyt kirjoitan tätä, niin voin samalla tuntea tuon vahvan ja aromikkaan pannukahvin tuoksun sekä niiden sekalaisten keksien jotka mummo oli peltirasiaan laittanut. Mmm, ihana muisto.
Taidan jatkaa lisää mummoista toisella kertaa ja jäähän nyt näihin pannukahvin tuoksuisiin tunnelmiin. Ikävä kyllä mummoni ovat molemmat jo kuolleet. Joten minulla on vain nämä muistot.
perjantai 8. huhtikuuta 2016
Lapsuusmuistoja: 90-luvun Kinder lelut
Mietin kirjoitanko otsakkeeseen lelut vaiko figuurit. Laitoin lelut, koska nämä olivat siitä kivoja yllätyksiä, että näillä pystyi ihan oikeasti leikkimäänkin. Eivät hajonneet heti käsiin niinkuin monet nykyajan suklaamuna yllärit tuntuvat tekevän. Kukapa 90-luvun lapsi ei muistaisi kilppareita, krokoja, hippoja, hiihtäviä kaneja, norsuja tai leijonia...Itse kaivelin nyt kotitaloni oman huoneen kirjahyllyn kätköistä esille nämä lapsuuteni figuurit ja ihan mukavasti niitä löytyikin. Tosin tarkoituksena olisi kerätä nuo vajaat sarjat täyteen kuten kilpparit, leijonat ja kanit. Ehkäpä hipotkin. Näiden jälkeen on tullu useita muitakin sarjoja, mutta suklaan syömiseni loppui 16-vuotiaana joten Kindereiden ostokin väheni ja ikääkin oli sen verran ettei kaveritkaan enää paljoa vaihdellut keskenään figuja.
Näistä krokot ja kilpparit ovat ykkössuosikkejani. Parhaimmat leikit saatiin naapurin tytön kanssa aikaiseksi krokoilla. Mun melko vähälle käytölle jääneelle nukkekodillekkin tuli viimein käyttöä. Heitettiin nuket ulos ja krokot muuttivat taloon asumaan. Hauskaa, mutta totta! Niille sit sattuikin kaikenlaista ja jokainen oli ihan oma persoonansa. Muistan tosi elävästi nuo leikit. Hassua. Ihmisen muisti on mielenkiintoinen.
Laitetaanpas seuraavaksi kuvia mun aarteista. Ensin kilpikonnat. Luulin, että mulla olisi kaikki kilpparit, vaan eipäs ollutkaan tai sit ne ovat jossain tosi hyvässä jemmassa muista erillään.
Nyt muistankin. Pari figuuria otin mukaani, kun kotoa pois aikoinaan muutin ni yksiöni keittokomeron hyllyä koristamaan ja sen jälkeen ovat kadonneet monien muuttojen yhteydessä tai ovat hyvässä kätkössä tallessa. No samapa tuo. Puuttuvat voi aina ostaa, mutta niillä ei ole samaa tunne arvoa kuin omilla. Kilpikonnat ovat jääneet parhaiten mieleen, kun olivat (ainakin minulle) eka kunnon keräily sarja Kindereissä. Sekä mielettömän söpöjä. Minulla oli myös se vesimelonia syövä kilppari ja kookosta juova kilppari. No puute tullaan korjaamaan. Suosikkini näistä on tuo munankuori kilppari ja se vesimelonia syövä kaveri.
Seuraavana vuonna tulivat nämä iki-ihanat krokot.
Vaikea nimetä yhtä suosikkia. Kaikki ovat hauskoja. Nämä taisin saada ihan itse kerättyä pääsiäismunista vai menikö niin että vaihdoin rehtorin, kun niitä mulla oli kaks niin naapurin tytön kanssa johonkin toiseen. Täysin takuuseen en mene, mutta nämä olivat parhaat Kinder yllärit ikinä ja näillä sai hauskmmat sekä parhaat leikit aikaseksi.
Krokojen jälkeen en muistakkaan missä järjestyksessä seuraavat sarjat tulivat joten heitän ne vain summamutikassa tähän loppuun.
Leijonat. Jostain kumman syystä nämä eivät ikinä sytyttäneet mua. Harkitsen nyt kuitenkin, että ostaisin sarjan täyteen. Kuvasta puuttuu jälkeenpäin ostetut tyttöleijonat. Nuo on ne jotka olen itse 90-luvulla munista saanut.
Hiihtäjä puput niinikään eivät suurta ihastusta herättäneet, mutta voisihan nuo viisi uupuvaa kania kotia ostella. Jänöt eivät vaan koskaan ole missään muodossa viehättäneet mua.
En muistanut, että minulla oli näitäkin viisi kappaletta eli puolet sarjasta. Mietin viitsinkö loppuja ostaa. Vaikka virtahevot ovat kivoja niin jotenkin nämä ei vaan iske. Johtuukohan tuosta rantateemasta.
Lopuksi norsut jotka olen ostanut ihan vastikään fb.n. figuurikirppis ryhmästä.
Norsutkin viettävät rantaelämää ja yksi minulta vielä puuttuu. Ostin nämä, koska tykkään norsuista. Ovat ihania ja kerään kaikkea muutakin norsu härpäkettä. En tiedä mikä niissä viehättää. Ovat vain symppiksiä eläimiä.
Yhteistä näissä kaikissa sarjoissa on se, että valtaosa väestä on poikia. Tyttöhahmoja on yleensä vain 1-3 kappaletta. Miksiköhän? Tuleeko teille muistoja mieleen? Lisää näistä samoista Kinder hahmoista voit käydä lukemassa Nuoruusdisko blogissa. Siellä on kaikkea muutakin ihanaa nostalgia nälkäisille. Suosittelen tutustumaan ihan ajan kanssa. Jos sinulla on joitain hahmoja jotka minulta uupuu ja raaskit luopua niistä niin mielelläni ostan.
Näistä krokot ja kilpparit ovat ykkössuosikkejani. Parhaimmat leikit saatiin naapurin tytön kanssa aikaiseksi krokoilla. Mun melko vähälle käytölle jääneelle nukkekodillekkin tuli viimein käyttöä. Heitettiin nuket ulos ja krokot muuttivat taloon asumaan. Hauskaa, mutta totta! Niille sit sattuikin kaikenlaista ja jokainen oli ihan oma persoonansa. Muistan tosi elävästi nuo leikit. Hassua. Ihmisen muisti on mielenkiintoinen.
Laitetaanpas seuraavaksi kuvia mun aarteista. Ensin kilpikonnat. Luulin, että mulla olisi kaikki kilpparit, vaan eipäs ollutkaan tai sit ne ovat jossain tosi hyvässä jemmassa muista erillään.
| Tuolta panhuilistilta puuttuu hattu. |
Seuraavana vuonna tulivat nämä iki-ihanat krokot.
Vaikea nimetä yhtä suosikkia. Kaikki ovat hauskoja. Nämä taisin saada ihan itse kerättyä pääsiäismunista vai menikö niin että vaihdoin rehtorin, kun niitä mulla oli kaks niin naapurin tytön kanssa johonkin toiseen. Täysin takuuseen en mene, mutta nämä olivat parhaat Kinder yllärit ikinä ja näillä sai hauskmmat sekä parhaat leikit aikaseksi.
Krokojen jälkeen en muistakkaan missä järjestyksessä seuraavat sarjat tulivat joten heitän ne vain summamutikassa tähän loppuun.
Leijonat. Jostain kumman syystä nämä eivät ikinä sytyttäneet mua. Harkitsen nyt kuitenkin, että ostaisin sarjan täyteen. Kuvasta puuttuu jälkeenpäin ostetut tyttöleijonat. Nuo on ne jotka olen itse 90-luvulla munista saanut.
Hiihtäjä puput niinikään eivät suurta ihastusta herättäneet, mutta voisihan nuo viisi uupuvaa kania kotia ostella. Jänöt eivät vaan koskaan ole missään muodossa viehättäneet mua.
En muistanut, että minulla oli näitäkin viisi kappaletta eli puolet sarjasta. Mietin viitsinkö loppuja ostaa. Vaikka virtahevot ovat kivoja niin jotenkin nämä ei vaan iske. Johtuukohan tuosta rantateemasta.
Lopuksi norsut jotka olen ostanut ihan vastikään fb.n. figuurikirppis ryhmästä.
Norsutkin viettävät rantaelämää ja yksi minulta vielä puuttuu. Ostin nämä, koska tykkään norsuista. Ovat ihania ja kerään kaikkea muutakin norsu härpäkettä. En tiedä mikä niissä viehättää. Ovat vain symppiksiä eläimiä.
Yhteistä näissä kaikissa sarjoissa on se, että valtaosa väestä on poikia. Tyttöhahmoja on yleensä vain 1-3 kappaletta. Miksiköhän? Tuleeko teille muistoja mieleen? Lisää näistä samoista Kinder hahmoista voit käydä lukemassa Nuoruusdisko blogissa. Siellä on kaikkea muutakin ihanaa nostalgia nälkäisille. Suosittelen tutustumaan ihan ajan kanssa. Jos sinulla on joitain hahmoja jotka minulta uupuu ja raaskit luopua niistä niin mielelläni ostan.
sunnuntai 27. maaliskuuta 2016
Munista asiaa kera muistojen
Niitähän on monen värisiä, eri täytteillä ja eri kokoisia. On pientä ja suurta munaa (siis suklaamunaa). Teen tähän lyhyen ja ytimekkään munakatsauksen näin pääsiäisen ratoksi. Kauhiasti blogeissa kun on ollut puhetta että sisältävät pelkkää krääsää. Täytyy ostaa oikea muna niin saa sisältöäkin elämään.
Ensimmäinen vinkki on se, että panosta laatuun. Vältä halpoja suklaamunia kuten esim: Milky Kid. Sitä tummaa ja pahaa suklaata ei syö Erkkikään ja yllätykset ovat täyttä silsaa. Kuvassa näkyvät munat ovat hyviä. Tai Hugosta en tiedä ei olla vielä maistettu (lue äiti maistanut). Minä en juurikaan suklaata syö, vaan poimin yllärit talteen äitin vetäessä herkut kiduksiinsa.
Tässä näkyvät meidän tän vuoden suosikit. Disneyn eläimet (Bambi ja Dalmis kuoret), Dino ja Frozen munat.
Disneyn eläimet sisältää suloisia Disneyn elokuvistakin tuttuja hahmoja kuten Kaunotar, Kulkuri, Dumbo, Bambi ja Dalmikset. Niitä voi kerätä ja niillä voi leikkiä. Dino munista tulee söpöjä pieniä dinosauruksia ja niilläkin voi leikkiä tai kerätä koko sarjan. Sanomattakin selvää, että Frozenista löytyy Frozen figuureita ja koruja. Naapurin 7.v. tytön suosikki oli tämä muna. Itse koitan kerätä kaikki Disneyn eläimet.
Yksi Turtleskin meillä maisteltiin ja se oli kiva, kun siinä oli toinen puoli valkoista ja toinen maitosuklaata. Yllärinä Turtles aiheinen koriste jonka saa kiinni vaikka vetoketjuun. Kuvassa näkyvää isoa prinsessaa (Palatsin eläimet munaa) ei olla vielä maistettu eikä Avengers munaa. Avengers odottaa yhtä pikkupoikaa joten sen sisältö jää meille arvoitukseksi. Nuo tyttökinderit ovat kanssa uusi juttu. Saa nähdä mitä sieltä löytyy.
Loppuun vielä natinaa tyyliin "kyllä ennen oli kaikki paremmin". Eli pieni lapsuusmuistelo osio. Eli kun minä olin pieni niin munia ei oltu jaoteltu näin selvästi tyttöjen ja poikien muniksi. Ne olivat aika anonyymeja Jokereita, Kindereitä, Disneytä ja se paras Pääsiäistervehdys munia. Äitillä oli tapana ostaa joka pääsiäinen minulle ja serkku-pojalle ne Pääsiäistervehdysmunat. Minulla on muuten jossain jemmassa vanhoja tinapapereita noista ja monista muistakin munista esim. Jokeri, My Little Pony (todella makia suklaa oli näissä) ja Disney. Disney babies munatkin tuli just mieleen. Ne olivat ihania ja aikoinaan oli Trolli munia joista sai pikku trolleja. Ne peikot muistattehan värikkäine hiuksineen. Jokeri suklaamunia muistan, että niitä oli vihreillä, punaisilla ja sinisillä kääreillä joissa klovnit soittivat jotain soittopeliä esim. vihreässä taisi olla haitari. Yllätyksenä oli usein koruja. Sormuksia, kaulakoruja, avaimenperiä sekä rannekoruja joissa oli ihan oikeat metalliset ketjut, ei mitään muovikrääsää (jossain mulla on noita vielä tallessakin). Kiva juttu tytöille ei niinkään pojille. Mummo osti lähikaupastaan aina noita Jokeri munia jo ennen pääsiäistä. Siitä jäänyt hyvin mieleen. Pääsiäissunnuntaina saatiin sit isommat yllätysmunat mummoltakin. Toinen mummo teki puolestaan pienen pussillisen erilaisia herkkuja virpoma palkaksi. Oli suklaamunia, raekarkkeja ja suklaapupuja. Minähän en muuten muksuna käynyt virpomassa kuin varsin vastentahtoisesti vain mummot. Olin liian ujo mennäkseni naapureiden ovikelloja pimpottaa, vaikka meillä kävi kyllä liuta naapureiden muksuja kavereineen virpomassa äitiä. Kinderhän oli tuolloin varsin haluttu palkka, koska se oli ainoa muna kultaisella 80-luvulla josta sai koottavan lelun. Niissä muissa kun tuppas olemaan vain noita koruja. Myöhemmin tulivat sit ne ajat kun joka viides sisälsi kilpikonna, kroko jne yllärin. Niitä keräiltiin ja vaihdeltiin kavereiden kanssa kilpaa. Minulta löytyy kaikki kilpparit ja krokot. Muutama virtahepo, norsu ja leijona. Olin kymmenen vanha kun innostuin virpomisesta ja hieman yli-ikäinen siis, mutta silti nuorempien muksujen mukana kävin naapureita virpomassa, varpomassa, tuoreeks, terveeks, tulevaks vuueks, uueks vuueks.
Nykyään en niin suklaamunista välitä, vaan satsaan raekarkkeihin.
Laajemman katsauksen raekarkeista voit lukea Sateenkaaren alla blogistani. Tarkempi katsaus nykypäivän suklaamuniin yllätyksineen puolestaan löytyy Katin Ei ihan vielä blogista.
Jos puolestaan haluat eroon suklaamunien yllätyksistä, niin ennenkuin heität roskiin voit kokeilla niiden myyntiä vaikka Facebookin figuurikirppiksellä. Aikuiset ihmiset oikeasti maksavat muovikrääsästä. Myös minä, tunnustan.
Meillä ei käynyt tänä vuonna kuin yksi virpoja. Siksi jäi noin paljon munia.
Pienenä tyttönä toivoin ettei kävisi virpojia jotta minä saisin syödä suklaamunat jotka oli virpojille palkaksi ostettu.
Mikä muna saa sinut syttymään? Tästä arvostelusta jäi nyt kokonaaan uupumaan "töhnämunat", mignon (kerran elämässäni söin, enkä tykännyt) sekä pienet ruohomunat eri täytteillä. Kirjoituksesta tuli muutenkin kilometrin mittainen (vaikka lyhyt ja ytimekäs piti olla) joten jätetäänpä tällä kertaa tähän.
Maukasta pääsiäistä itse kullekkin (edelleen) ja leppoisia vapaapäiviä!
Ensimmäinen vinkki on se, että panosta laatuun. Vältä halpoja suklaamunia kuten esim: Milky Kid. Sitä tummaa ja pahaa suklaata ei syö Erkkikään ja yllätykset ovat täyttä silsaa. Kuvassa näkyvät munat ovat hyviä. Tai Hugosta en tiedä ei olla vielä maistettu (lue äiti maistanut). Minä en juurikaan suklaata syö, vaan poimin yllärit talteen äitin vetäessä herkut kiduksiinsa.
Tässä näkyvät meidän tän vuoden suosikit. Disneyn eläimet (Bambi ja Dalmis kuoret), Dino ja Frozen munat.
Disneyn eläimet sisältää suloisia Disneyn elokuvistakin tuttuja hahmoja kuten Kaunotar, Kulkuri, Dumbo, Bambi ja Dalmikset. Niitä voi kerätä ja niillä voi leikkiä. Dino munista tulee söpöjä pieniä dinosauruksia ja niilläkin voi leikkiä tai kerätä koko sarjan. Sanomattakin selvää, että Frozenista löytyy Frozen figuureita ja koruja. Naapurin 7.v. tytön suosikki oli tämä muna. Itse koitan kerätä kaikki Disneyn eläimet.
Yksi Turtleskin meillä maisteltiin ja se oli kiva, kun siinä oli toinen puoli valkoista ja toinen maitosuklaata. Yllärinä Turtles aiheinen koriste jonka saa kiinni vaikka vetoketjuun. Kuvassa näkyvää isoa prinsessaa (Palatsin eläimet munaa) ei olla vielä maistettu eikä Avengers munaa. Avengers odottaa yhtä pikkupoikaa joten sen sisältö jää meille arvoitukseksi. Nuo tyttökinderit ovat kanssa uusi juttu. Saa nähdä mitä sieltä löytyy.
Loppuun vielä natinaa tyyliin "kyllä ennen oli kaikki paremmin". Eli pieni lapsuusmuistelo osio. Eli kun minä olin pieni niin munia ei oltu jaoteltu näin selvästi tyttöjen ja poikien muniksi. Ne olivat aika anonyymeja Jokereita, Kindereitä, Disneytä ja se paras Pääsiäistervehdys munia. Äitillä oli tapana ostaa joka pääsiäinen minulle ja serkku-pojalle ne Pääsiäistervehdysmunat. Minulla on muuten jossain jemmassa vanhoja tinapapereita noista ja monista muistakin munista esim. Jokeri, My Little Pony (todella makia suklaa oli näissä) ja Disney. Disney babies munatkin tuli just mieleen. Ne olivat ihania ja aikoinaan oli Trolli munia joista sai pikku trolleja. Ne peikot muistattehan värikkäine hiuksineen. Jokeri suklaamunia muistan, että niitä oli vihreillä, punaisilla ja sinisillä kääreillä joissa klovnit soittivat jotain soittopeliä esim. vihreässä taisi olla haitari. Yllätyksenä oli usein koruja. Sormuksia, kaulakoruja, avaimenperiä sekä rannekoruja joissa oli ihan oikeat metalliset ketjut, ei mitään muovikrääsää (jossain mulla on noita vielä tallessakin). Kiva juttu tytöille ei niinkään pojille. Mummo osti lähikaupastaan aina noita Jokeri munia jo ennen pääsiäistä. Siitä jäänyt hyvin mieleen. Pääsiäissunnuntaina saatiin sit isommat yllätysmunat mummoltakin. Toinen mummo teki puolestaan pienen pussillisen erilaisia herkkuja virpoma palkaksi. Oli suklaamunia, raekarkkeja ja suklaapupuja. Minähän en muuten muksuna käynyt virpomassa kuin varsin vastentahtoisesti vain mummot. Olin liian ujo mennäkseni naapureiden ovikelloja pimpottaa, vaikka meillä kävi kyllä liuta naapureiden muksuja kavereineen virpomassa äitiä. Kinderhän oli tuolloin varsin haluttu palkka, koska se oli ainoa muna kultaisella 80-luvulla josta sai koottavan lelun. Niissä muissa kun tuppas olemaan vain noita koruja. Myöhemmin tulivat sit ne ajat kun joka viides sisälsi kilpikonna, kroko jne yllärin. Niitä keräiltiin ja vaihdeltiin kavereiden kanssa kilpaa. Minulta löytyy kaikki kilpparit ja krokot. Muutama virtahepo, norsu ja leijona. Olin kymmenen vanha kun innostuin virpomisesta ja hieman yli-ikäinen siis, mutta silti nuorempien muksujen mukana kävin naapureita virpomassa, varpomassa, tuoreeks, terveeks, tulevaks vuueks, uueks vuueks.
Nykyään en niin suklaamunista välitä, vaan satsaan raekarkkeihin.
Laajemman katsauksen raekarkeista voit lukea Sateenkaaren alla blogistani. Tarkempi katsaus nykypäivän suklaamuniin yllätyksineen puolestaan löytyy Katin Ei ihan vielä blogista.
Jos puolestaan haluat eroon suklaamunien yllätyksistä, niin ennenkuin heität roskiin voit kokeilla niiden myyntiä vaikka Facebookin figuurikirppiksellä. Aikuiset ihmiset oikeasti maksavat muovikrääsästä. Myös minä, tunnustan.
| Se ainut vitsa jonka sain. |
Pienenä tyttönä toivoin ettei kävisi virpojia jotta minä saisin syödä suklaamunat jotka oli virpojille palkaksi ostettu.
Mikä muna saa sinut syttymään? Tästä arvostelusta jäi nyt kokonaaan uupumaan "töhnämunat", mignon (kerran elämässäni söin, enkä tykännyt) sekä pienet ruohomunat eri täytteillä. Kirjoituksesta tuli muutenkin kilometrin mittainen (vaikka lyhyt ja ytimekäs piti olla) joten jätetäänpä tällä kertaa tähän.
Maukasta pääsiäistä itse kullekkin (edelleen) ja leppoisia vapaapäiviä!
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
Lapsuusmuistoja: Muistojeni Pikku Kakkonen
Niin ja nyt tosiaan puhutaan siintä lasten ohjelmasta. Muuta luulleet voivat siirtyä johonkin toiseen blogiin.
Tuo ohjelma tuo niin paljon muistoja mieleen, että on vaikea päättää mistä aloittaa purkautuminen.
Ensinnäkin Rölli peikko. Tuo ihanan ihastuttava ja kauhia otus. Kautta likaisten varpaitteni pelkäsin sitä pienenä. Varovasti sohvan takaa kurkin Rölliä ja iskää nauratti. Rölli oli iskän ykkössuosikki ja katsoi sen, vaikka minä en. Ekalla luokalla taisin vasta uskaltaa Rölliä katsomaan. Satukaseteilta kuuntelin kyllä sitäkin enemmän Röllin tarinointia.
Toinen mun ja iskänkin suosikki oli sirkuspelle Hermanni. Kaikkihan muistavat, että Hermannin herkkua olivat äitiliinin tekemät plätyt ja mansikkahillo. Voi änkeröinen, miten hyvää!
Ei pidä unohtaa myöskään Nalle Luppakorvaa, Kössi Kengurua, Pikku Sirkusta, Minttua ja monia muita sarjassa olleita ohjelmia. Muistaako kukaan mitään näistä?
Nukkumatin nyt ainakin muistaa kaikki! Meillä arvuuteltiin perheen kesken aina millä kulkuneuvolla Nukkumatti tänään tulee. Se oli hauskaa ja harvoin kukaan osui oikeaan niitä kulkupelejä kun oli niin paljon. Lopussa tietysti laitettiin silmät kiinni ettei unihiekka tule silmille. Joskus mentiin serkku-pojan kanssa sängyn alle asti piiloon ettei ihan varmana se unihiekka osu kohdalle.

Mutta hei ennenkuin vilkutetaan Nukkumatille ja otetaan unihiekkaa silmiin, niin kerron vielä että olen minäkin ollut Pikku Kakkosessa 1980-luvulla. Silloin Pikku Kakkosen väki kiersi Suomen päiväkodeissa tekemässä ohjelmia ja satuinpa juuri tuona vuonna olemaan päiväkotihoidossa, kun meidän pikku kylässä vierailivat. Siellä minä nätisti lauloin muiden mukana. Kyllä sitä ohjelmaa odotettiin ja jännitettiin koko lähisuvun voimilla. Mummokin katsoi sen Pikku Kakkosen ja soitti heti ohjelman loputtua meille että voi kun nätisti se tyttö lauloi. Ihana muisto ja tuo ohjelma on meillä vielä vhs-kasetilla tallessa. Muistoksi saatiin heidän vierailusta postikortit jossa oli Pelle Hermanin kuva. Tuo kortti täytyisi kyllä löytää. Se oli yksi mun suurimmista aarteista.
Että on siis todella konkreettinen muisto mulla Pikku Kakkosesta, entä sulla?
(Kuvat youtubesta, eivät omia.)
Tuo ohjelma tuo niin paljon muistoja mieleen, että on vaikea päättää mistä aloittaa purkautuminen.
Ensinnäkin Rölli peikko. Tuo ihanan ihastuttava ja kauhia otus. Kautta likaisten varpaitteni pelkäsin sitä pienenä. Varovasti sohvan takaa kurkin Rölliä ja iskää nauratti. Rölli oli iskän ykkössuosikki ja katsoi sen, vaikka minä en. Ekalla luokalla taisin vasta uskaltaa Rölliä katsomaan. Satukaseteilta kuuntelin kyllä sitäkin enemmän Röllin tarinointia.
Toinen mun ja iskänkin suosikki oli sirkuspelle Hermanni. Kaikkihan muistavat, että Hermannin herkkua olivat äitiliinin tekemät plätyt ja mansikkahillo. Voi änkeröinen, miten hyvää!
Ei pidä unohtaa myöskään Nalle Luppakorvaa, Kössi Kengurua, Pikku Sirkusta, Minttua ja monia muita sarjassa olleita ohjelmia. Muistaako kukaan mitään näistä?
Nukkumatin nyt ainakin muistaa kaikki! Meillä arvuuteltiin perheen kesken aina millä kulkuneuvolla Nukkumatti tänään tulee. Se oli hauskaa ja harvoin kukaan osui oikeaan niitä kulkupelejä kun oli niin paljon. Lopussa tietysti laitettiin silmät kiinni ettei unihiekka tule silmille. Joskus mentiin serkku-pojan kanssa sängyn alle asti piiloon ettei ihan varmana se unihiekka osu kohdalle.

Mutta hei ennenkuin vilkutetaan Nukkumatille ja otetaan unihiekkaa silmiin, niin kerron vielä että olen minäkin ollut Pikku Kakkosessa 1980-luvulla. Silloin Pikku Kakkosen väki kiersi Suomen päiväkodeissa tekemässä ohjelmia ja satuinpa juuri tuona vuonna olemaan päiväkotihoidossa, kun meidän pikku kylässä vierailivat. Siellä minä nätisti lauloin muiden mukana. Kyllä sitä ohjelmaa odotettiin ja jännitettiin koko lähisuvun voimilla. Mummokin katsoi sen Pikku Kakkosen ja soitti heti ohjelman loputtua meille että voi kun nätisti se tyttö lauloi. Ihana muisto ja tuo ohjelma on meillä vielä vhs-kasetilla tallessa. Muistoksi saatiin heidän vierailusta postikortit jossa oli Pelle Hermanin kuva. Tuo kortti täytyisi kyllä löytää. Se oli yksi mun suurimmista aarteista.
Että on siis todella konkreettinen muisto mulla Pikku Kakkosesta, entä sulla?
(Kuvat youtubesta, eivät omia.)
torstai 3. maaliskuuta 2016
Lapsuusmuistoja: Kesätkin oli kauniimpia
Lapsuuden kesät olivat ainakin muistoissa kauniita ja pitkiä. Aurinkoisia ja iloisia Aamukastetta nurmikolla aamulla jalkojen alla ja grillimakkaraa illalla hampaiden alla. Niin ihania tuoksuja ja muistoja tulvillaan koko kesä. Iskä pyysi aina keräämään käpyjä grillitulia varten ja minähän keräsin pienet hiekkaämpärit täyteen. Näin jälkiviisaana ajatellen iskä tais teetättää mulle ennen nurmikon leikuuta vaativan pihan siistimistyön. Niin tai näin käpyjä kuten myös kiviä oli kiva kerätä. Entä se grillimakkara sitten... Se puolikas jonka just just jaksoin syödä maistui tosi hyvältä (ketsupin kera) takapihan terassipöydän ääressä ilta-auringon pilkistellessä mäntyjen välistä. Oi onnea ja autuutta niitä hiljaisia hetkiä kun ainoa ääni kuului vanhasta kasettisoittimesta joka soitti Kari Tapion kappaleita. Olen suomalainen kuvasti hyvin tätä hetkeä.
Vallan hauskaa oli silloin, kun serkku-poika tuli kylään. Pelattiin soft ballia, sulkapalloa, minigolfia, betangueta ja heiteltiin frisbeetä. Alla olevassa kuvassa nautitaan alkukesän päivistä meidän uudessa puutarhakeinussa jossa pystyi istumaan neljä samaan aikaan. Se oli hurjan hauskaa meistä lapsista. Nautitaan me myös näköjään lakupiipuistakin.
Huomatkaa päheet aurinkolasit ja minulla oli tuollain "hellehattu" päässä aina kolmevuotiaasta lähtein. Kouluiässä se vaihtui lippikseen. Enkä mä vieläkään osaa olla ilman hattua niinkuin hyvin tiedätte. Aidan rakennus puuhatkin näyttävät olevan vielä kesken taustalla joten kuva on varmaan vuodelta 1985. Sama keinu löytyy vieläkin pihasta. Tosin pariin otteeseen maalattu tässä välissä jo. Hyvä siinä oli istua ja aurinkoa paistatella. Tosin mä en yleensä kauheasti auringossa ollut, vaan viihdyin ja leikin aina varjossa. Yön lapsi, rakastin jo silloin iltoja ja öitä.
Niin se yksi mun ihan oma lempi puuha oli tosiaan kivien keräily ja sit rakensin laudoista (joita meillä riitti) esittelypöydän niille. Eli meillä oli joka kesä oikea kivinäyttely takapihalla. Toki ensin pesin ja putsasin hiekkaiset kivet ennenkuin näytille asetin ja joskus joku saattoi kymmenellä pennillä ostaa jonkun aarteen omakseen. Niitä kiviä löytyi myös sisätiloistakin. Kaikki kukkaruukun aluset täynnään ja hienoimmat tallessa omissa kätköissä. Auta armias miten kauhea huuto nousi, jos äiti meinasi niitä pois heittää. Ei onnistunut. Itseasiassa kerään kiviä vieläkin. Tosin hieman tarkemmalla silmällä kuin muksuna. Etenkin rantahietikon veden sileäksi hiomat kivet kiehtoo mua ja rakastan kivikoruja. Saatanpa tuijotellakkin kiviä ja lumoutua niistä etenkin siintä että ovet ikuisia. Kuolemattomia ja täällä vielä silloinkin kun minä lähden taivaskuoroon.
Lapsuuden kesät niin ne olivat sitä huoletonta aikaa, kun surua en tuntenut lainkaan enkä aikaa. Nykyään tuo kello määrittelee mua niin paljon. Lapsuudenkesistä riittäisi kirjoitettavaa, vaikka kirjaksi asti joten tulen jatkossakin palamaan näihin kesämuistoihin.
Vallan hauskaa oli silloin, kun serkku-poika tuli kylään. Pelattiin soft ballia, sulkapalloa, minigolfia, betangueta ja heiteltiin frisbeetä. Alla olevassa kuvassa nautitaan alkukesän päivistä meidän uudessa puutarhakeinussa jossa pystyi istumaan neljä samaan aikaan. Se oli hurjan hauskaa meistä lapsista. Nautitaan me myös näköjään lakupiipuistakin.
Huomatkaa päheet aurinkolasit ja minulla oli tuollain "hellehattu" päässä aina kolmevuotiaasta lähtein. Kouluiässä se vaihtui lippikseen. Enkä mä vieläkään osaa olla ilman hattua niinkuin hyvin tiedätte. Aidan rakennus puuhatkin näyttävät olevan vielä kesken taustalla joten kuva on varmaan vuodelta 1985. Sama keinu löytyy vieläkin pihasta. Tosin pariin otteeseen maalattu tässä välissä jo. Hyvä siinä oli istua ja aurinkoa paistatella. Tosin mä en yleensä kauheasti auringossa ollut, vaan viihdyin ja leikin aina varjossa. Yön lapsi, rakastin jo silloin iltoja ja öitä.
Niin se yksi mun ihan oma lempi puuha oli tosiaan kivien keräily ja sit rakensin laudoista (joita meillä riitti) esittelypöydän niille. Eli meillä oli joka kesä oikea kivinäyttely takapihalla. Toki ensin pesin ja putsasin hiekkaiset kivet ennenkuin näytille asetin ja joskus joku saattoi kymmenellä pennillä ostaa jonkun aarteen omakseen. Niitä kiviä löytyi myös sisätiloistakin. Kaikki kukkaruukun aluset täynnään ja hienoimmat tallessa omissa kätköissä. Auta armias miten kauhea huuto nousi, jos äiti meinasi niitä pois heittää. Ei onnistunut. Itseasiassa kerään kiviä vieläkin. Tosin hieman tarkemmalla silmällä kuin muksuna. Etenkin rantahietikon veden sileäksi hiomat kivet kiehtoo mua ja rakastan kivikoruja. Saatanpa tuijotellakkin kiviä ja lumoutua niistä etenkin siintä että ovet ikuisia. Kuolemattomia ja täällä vielä silloinkin kun minä lähden taivaskuoroon.
Lapsuuden kesät niin ne olivat sitä huoletonta aikaa, kun surua en tuntenut lainkaan enkä aikaa. Nykyään tuo kello määrittelee mua niin paljon. Lapsuudenkesistä riittäisi kirjoitettavaa, vaikka kirjaksi asti joten tulen jatkossakin palamaan näihin kesämuistoihin.
maanantai 11. tammikuuta 2016
Lapsuusmuistoja: Uudenvuoden aatto
Lapsena tässäkin juhlassa oli jotain taikaa. Sai valvoa yöhön asti ja saunakin oli vasta kymmenen aikoihin illalla ja saunan jälkeen valettiin tinat ennenkuin lähdettiin raketteja katsomaan. Oli se jännää. tuo tinan valaminenkin, vaikka harvoin ne mitääm järkevää asiaa muistutti. Röpelö tinassa tiesi rahaa sen mä muistan.
Oikeasti minä kyllä pelkäsin suunnattoman paljon ilotulitteita. Iskän sylistä niitä oli turvallista katsoa. Pelkäsin että ne putoaa päälle ja sytyn tuleen. Käytiin useimmiten ihan oman kylän rakettishowta katsomassa torilla, mutta joskus ajettiin naapuri kaupunkiin ja lähdettiin äitin siskon perheen kanssa yhdessä katsomaan ison kaupungin ilotulitusta. Ensimmäisen kosketuksen Vihreisiin kuuliin sain myös yhtenä uudenvuoden aattona äidin siskon luona. Juuri ennenkuin lähdettiin ilotulitusta katsomaan tarjosi meille marmeladia ja voi että se oli hyvää. Kysyinkin äidiltä miksei meillä kotona koskaan ole tällaisia vaan aina vain suklaakonvehteja.
Aina ei menty kotikujaa kauemmas edes raketteja katsomaan, vaan siinä pihalla puoliltaöin naapureiden kanssa yhdessä taivasta taivasteltiin ja raketteja ihailtiin.
Itse me ei rahaa haaskattu taivaantuuliin rakettien muodossa koskaan.
Pikkupaukut papatit, heinäsirkat, noitapillit, satelliitit ja perhoset tulivat kehiin mukaan vasta murrosiässä. Silloinkin ainoastaan parina vuonna niitä paukuteltiin naapurin tenavien kanssa. Katoavaista siis sekin ilo.
Iskällä oli tapana polttaa tuollaista suurta jätkänkynttilää uutenavuotena ja arvata saattaa, että minä pelkäsin sitäkin. Tuli on ollut minusta aina pelottava elementti ja olin melkein aikuinen ennenkuin uskalsin käyttää edes tulitikkuja. Vieläkin kammoksun tulta. Ihanasti lämmittää, mutta kuten sanonta sanoo: Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.
Sellaista uudenvuoden juhlintaa meillä oli. Aika rauhallista sekä perinteikästä.
Tottakai aikuiset hieman maljoja kilisytteli ja nosteli, mutta ei häiritsevän paljon.
Sipsit ja limppari kuuluivat uudenvuoden herkkuihin noin niinku muuten.
Tällaista se oli joskus kultaisella 80-luvulla ja 90-luvun alussa.
Oikeasti minä kyllä pelkäsin suunnattoman paljon ilotulitteita. Iskän sylistä niitä oli turvallista katsoa. Pelkäsin että ne putoaa päälle ja sytyn tuleen. Käytiin useimmiten ihan oman kylän rakettishowta katsomassa torilla, mutta joskus ajettiin naapuri kaupunkiin ja lähdettiin äitin siskon perheen kanssa yhdessä katsomaan ison kaupungin ilotulitusta. Ensimmäisen kosketuksen Vihreisiin kuuliin sain myös yhtenä uudenvuoden aattona äidin siskon luona. Juuri ennenkuin lähdettiin ilotulitusta katsomaan tarjosi meille marmeladia ja voi että se oli hyvää. Kysyinkin äidiltä miksei meillä kotona koskaan ole tällaisia vaan aina vain suklaakonvehteja.
Aina ei menty kotikujaa kauemmas edes raketteja katsomaan, vaan siinä pihalla puoliltaöin naapureiden kanssa yhdessä taivasta taivasteltiin ja raketteja ihailtiin.
Itse me ei rahaa haaskattu taivaantuuliin rakettien muodossa koskaan.
Pikkupaukut papatit, heinäsirkat, noitapillit, satelliitit ja perhoset tulivat kehiin mukaan vasta murrosiässä. Silloinkin ainoastaan parina vuonna niitä paukuteltiin naapurin tenavien kanssa. Katoavaista siis sekin ilo.
Iskällä oli tapana polttaa tuollaista suurta jätkänkynttilää uutenavuotena ja arvata saattaa, että minä pelkäsin sitäkin. Tuli on ollut minusta aina pelottava elementti ja olin melkein aikuinen ennenkuin uskalsin käyttää edes tulitikkuja. Vieläkin kammoksun tulta. Ihanasti lämmittää, mutta kuten sanonta sanoo: Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä.
Sellaista uudenvuoden juhlintaa meillä oli. Aika rauhallista sekä perinteikästä.
Tottakai aikuiset hieman maljoja kilisytteli ja nosteli, mutta ei häiritsevän paljon.
Sipsit ja limppari kuuluivat uudenvuoden herkkuihin noin niinku muuten.
Tällaista se oli joskus kultaisella 80-luvulla ja 90-luvun alussa.
maanantai 7. joulukuuta 2015
Lapsuusmuistoja: Jouluista
Lapsuuden jouluihin liittyy niin paljon muistoja ettei niitä yhteen kirjoitukseen saa supistettua. Laitetaan tähän muutama jouluinen kuva vuodelta 1988, kun olin ekaluokkalainen.
Siitähän se varsinainen odotus alkoi, kun pääsi joulukalenteria avaamaan. Suklaakalenteri minulla taisi olla vasta kuusi vuotiaana ekan kerran samoin kuin tällain kalenterikynttilä. (Kuva kynttilästä tältä vuodelta.)
Tää oli ja on edelleen jännä, koska joulun lähestymisen näkee konkreettisesti kynttilän lyhentyessä päivä kerrallaan. Äiti tai isä tuon tietysti sytytti ja minä vahdin vieressä milloin sen saa puhaltaa sammuksiin.
Mulla on muuten ne kaikki suklaakalenterit tallessa vielä täällä kotitalossa. Ei me äitin kanssa raaskittu heittää pois, kun niissä oli tosi kauniit kuvat. Harmi etten löytänyt niitä kuvattavaksi. Minun mielestä nykykalentereissa ei ole enää niin kauniita kuvia.
Kuvista puheenollen nyt niihin lapsuuskuviin...
Jouluaatto ja kuva otettu ennen joulusaunaa. Tuona vuonna toivoin kovasti joululahjaksi samanlaisia korvalappustereoita kuin serkku-pöjalla. Tietenkään tuossa vaiheessa en tiennyt piteleväni kyseistä lahjaa käsissäni jossa ne olivat mun ihka omat ekat korvalappustereot! Äiti vaan sanoi: Ota tää paketti kuvaan käteen.
Nolottaa laittaa tällain mekko kuva tänne, mutta pikku plikkana vielä semmosiakin käytin. Kuvasta näkee ihan selvästi, että lahjat on jo avattu. Kainalossa ihana Turre-koira ja jalassa uudet pörrösukat. Siis tuommoiset pörrösukat olivat yhtä takuuvarma jokajouluinen lahja kuin yömekkokin. Pöydän kulmalla näkyy olevan uudet kirjat. Mä en tajua mitä vanhemmat ajattelivat ostaessaan Barbie lautapelin, koska en tykännyt barbeista. Sellain tuossa lattialla näyttää olevan ja kyllä me iskän kanssa sitä pelattiinkin. Se oli myös takuuvarma lahja joka joulu uusi lautapeli. Joku miettii siellä jo kuumeisesti: Entäs ne korvalappustereot. No, ne löytyy seuraavasta kuvasta.
Non ni, kyllä nyt on hymy herkässä. Siinä ne ovat: Korvalappustereot koekäytössä sisällä uusi satukasetti ja päällä uusi yöpaita. Muistaisin, että tuo kuva otettiin ihan hetki ennen nukkumaanmenoa.
Tää kuva on otettu varmasti ennen joulua, koska kuvassa vanha yöpaita. Meidän keittiöstä. Kameran takana iskä, koska kröhöm kuva hieman toispuoleinen. Toisinaan iskän kuvista tuli hieman toispuoleisia, mutta silmälaseja ei suostunut hankkimaan ennenkuin kävi niin köpelösti ettei aamulla nähnyt lukea Etelä-Saimaasta urheilusivuja.
Tarkoitus oli kuvata joulukalenterit taustana minua hassun tonttulakin kanssa joka jäi aina tötsäpystyyn, kun laittoi päähän. No kyllähän se tonttulakki tuossa näkyykin ja kaksi ihanalla kuvalla varustettua suklaajoulukalenteria. Näyttääpä kaiken huippuna olevan isänpäivä korttikin seinällä. Mun upea taidonnäyte. Huomatkaa myös ranteissa upeat tatuoinnit. Ne sellaiset joita sai pahanmakuisen mansikkapurkan pakkauksesta.
Me sanottiin iskän kanssa näitä kuvia "tikkukuviksi" tuon viivasuoran poseerauksen vuoksi. Vaaleanpunainen tais olla aika in tuolloin väreissä, mutta oli mulla sentään mintunvihreä talvitakki.
Kuten kuvasta näette minä ja meidän hoitotyttö natsataan yks yhteen ulkovaatteiden kanssa. Kuva otettu meidän eteisestä ja ilmeisesti jotkut juhlat olleet, kun mun hiukset on kiharoilla. Tiedättehän sen yksinkertaisen helpon tavan saada kiharat, kun kosteana letittää hiukset yöksi, niin aamulla on upeat lainekiharat. Juu, se oli mun juhlakampaus pienenä. Tuona vuonna äitiyspakkaus sisälsi paljon mintunvihreää. Ihastelin niitä kaikkia hoitotytön vaatteita ja makuupussia. Äidilläni oli myös mintunvihreä talvitakki.
Tällainen jouluinen muistelopläjäys tähän väliin vuodelta 1988 ja lisää on tulossa kunhan maltan kirjoittaa ja jos jaksatte lukea.
Siitähän se varsinainen odotus alkoi, kun pääsi joulukalenteria avaamaan. Suklaakalenteri minulla taisi olla vasta kuusi vuotiaana ekan kerran samoin kuin tällain kalenterikynttilä. (Kuva kynttilästä tältä vuodelta.)
Tää oli ja on edelleen jännä, koska joulun lähestymisen näkee konkreettisesti kynttilän lyhentyessä päivä kerrallaan. Äiti tai isä tuon tietysti sytytti ja minä vahdin vieressä milloin sen saa puhaltaa sammuksiin.
Mulla on muuten ne kaikki suklaakalenterit tallessa vielä täällä kotitalossa. Ei me äitin kanssa raaskittu heittää pois, kun niissä oli tosi kauniit kuvat. Harmi etten löytänyt niitä kuvattavaksi. Minun mielestä nykykalentereissa ei ole enää niin kauniita kuvia.
Kuvista puheenollen nyt niihin lapsuuskuviin...
Jouluaatto ja kuva otettu ennen joulusaunaa. Tuona vuonna toivoin kovasti joululahjaksi samanlaisia korvalappustereoita kuin serkku-pöjalla. Tietenkään tuossa vaiheessa en tiennyt piteleväni kyseistä lahjaa käsissäni jossa ne olivat mun ihka omat ekat korvalappustereot! Äiti vaan sanoi: Ota tää paketti kuvaan käteen.
Nolottaa laittaa tällain mekko kuva tänne, mutta pikku plikkana vielä semmosiakin käytin. Kuvasta näkee ihan selvästi, että lahjat on jo avattu. Kainalossa ihana Turre-koira ja jalassa uudet pörrösukat. Siis tuommoiset pörrösukat olivat yhtä takuuvarma jokajouluinen lahja kuin yömekkokin. Pöydän kulmalla näkyy olevan uudet kirjat. Mä en tajua mitä vanhemmat ajattelivat ostaessaan Barbie lautapelin, koska en tykännyt barbeista. Sellain tuossa lattialla näyttää olevan ja kyllä me iskän kanssa sitä pelattiinkin. Se oli myös takuuvarma lahja joka joulu uusi lautapeli. Joku miettii siellä jo kuumeisesti: Entäs ne korvalappustereot. No, ne löytyy seuraavasta kuvasta.
Non ni, kyllä nyt on hymy herkässä. Siinä ne ovat: Korvalappustereot koekäytössä sisällä uusi satukasetti ja päällä uusi yöpaita. Muistaisin, että tuo kuva otettiin ihan hetki ennen nukkumaanmenoa.
Tää kuva on otettu varmasti ennen joulua, koska kuvassa vanha yöpaita. Meidän keittiöstä. Kameran takana iskä, koska kröhöm kuva hieman toispuoleinen. Toisinaan iskän kuvista tuli hieman toispuoleisia, mutta silmälaseja ei suostunut hankkimaan ennenkuin kävi niin köpelösti ettei aamulla nähnyt lukea Etelä-Saimaasta urheilusivuja.
Tarkoitus oli kuvata joulukalenterit taustana minua hassun tonttulakin kanssa joka jäi aina tötsäpystyyn, kun laittoi päähän. No kyllähän se tonttulakki tuossa näkyykin ja kaksi ihanalla kuvalla varustettua suklaajoulukalenteria. Näyttääpä kaiken huippuna olevan isänpäivä korttikin seinällä. Mun upea taidonnäyte. Huomatkaa myös ranteissa upeat tatuoinnit. Ne sellaiset joita sai pahanmakuisen mansikkapurkan pakkauksesta.
Me sanottiin iskän kanssa näitä kuvia "tikkukuviksi" tuon viivasuoran poseerauksen vuoksi. Vaaleanpunainen tais olla aika in tuolloin väreissä, mutta oli mulla sentään mintunvihreä talvitakki.
Kuten kuvasta näette minä ja meidän hoitotyttö natsataan yks yhteen ulkovaatteiden kanssa. Kuva otettu meidän eteisestä ja ilmeisesti jotkut juhlat olleet, kun mun hiukset on kiharoilla. Tiedättehän sen yksinkertaisen helpon tavan saada kiharat, kun kosteana letittää hiukset yöksi, niin aamulla on upeat lainekiharat. Juu, se oli mun juhlakampaus pienenä. Tuona vuonna äitiyspakkaus sisälsi paljon mintunvihreää. Ihastelin niitä kaikkia hoitotytön vaatteita ja makuupussia. Äidilläni oli myös mintunvihreä talvitakki.
Tällainen jouluinen muistelopläjäys tähän väliin vuodelta 1988 ja lisää on tulossa kunhan maltan kirjoittaa ja jos jaksatte lukea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


