Yhtenä sunnuntaina katselin valokuvia. Vanhoja valokuvia jotka olivat otettu ennenkuin menin kouluun. Minulla tuli kyynel silmään, kun tajusin etten saa sitä aikaa takaisin. Etten voi mennä iskän syliin kun harmittaa tai pääse äitin kainaloon. Minä tunsin sen kuinka sai olla lapsi eikä tarvinnut huolehtia mistään. Aina oli joku joka auttoi. Aina oli joku johon turvautua.
Iskälle syvä kiitos kun hänen kanssa muistoja tehtiin. Käyntiin hiihtelemässä, luistelemassa, pulkkamäessä, pilkillä, ongella, pyöräilemässä, sirkuksessa, huvipuistoissa jne. Äiti ei käynyt oikin missään näistä. Niistä on parhaimmat muistot mulle jääneet. Sit iskän kaa pelattiin lautapelejä. Tosi harvoin iskä sanoi; En jaksa. Iskä jaksoi aina. Iskä tykkäs kun oli jotain pientä tekemistä. Iso kiitos iskälle siitä kun on tehnyt näitä eläviä muistoja ja jotka saavat kyyneleen silmäkulmaan. Kiitos!
Tässä kuva joka on otettu yhtenä jouluaattona. Näitä on paljon näitä jouluaatto kuvia.
Kun katsoo kelloa niin siinä on myöhäinen iltapala menossa. Joulupukki on jo käynyt ja joulukortit on kivasti seinällä. Sieltä löytyy se oma koti kullan kallis kylttikin joulukorttien yläpuolelta. Äiti nojailee seinään. Hän taitaa olla uupunut siihen laittoon että otetaas taas ruokaa. Enot on siinä rivissä ja iskä niiden takana. Tässä kuvassa minua ei näy. Olen varmaan nukkumassa tai leikkimässä leluilla. En tiedä kumpaakohan ois varmaan nukkumassa.
Tää kuva liikautti minua syvästi kun siinä olivat kaikki rakkaat ihmiset. Muistoissani pääsin tuohon jouluun ja ajattelin että miten ihanaa minulla on ollut. Ihanaa kun kaikki läheiset ovat olleet minun tukenani ja turvanani. Kiitos heille siitä.
No mun täytyy lopettaa kohta tulee kyynelvirta jos jatkan tätä vielä. Aion tehdä lisää näitä postauksia, kun teen itselleni muistikirjaa jota voi sitten vanhempana lukea.
