Ihanista unista on aina tosi raakaa herätä karuun harmaaseen todellisuuteen.
Sit asiaan...
Egotrippi on bändi jonka kanssa olen kasvanut. Se tunne kun 16 kesäisenä ostin heidän Superego levynsä palaa mieleen aina tätä levyä kuunnellessa. Muistan nuoruuden huolettomat, kuumat, aurinkoiset kesäpäivät. Valoisat yöt ja sateiset illat. Sen tuoksun joka minun huoneessa oli aina näinä kirkkaina kesäpäivinä. Päiväkirjat, kyyneleet ja sydänsurun itkunmeret.
Miten yksi levy voikaan aiheuttaa noin paljon tunteita. Se oli myös viimoinen onnellinen kesä yhtenä perheenä ennenkuin vanhemmat erosivat. Eron myötä katosivat huolettomat päivät ja vapaus.
Jokaisella on varmaan tällainen bändi jota on nuoruudesta asti kuunnellut ja kuuntelee yhä. Ostaa uuden levyn kun se ilmestyy ja ihastuu joka kerta uudelleen ja uudelleen. Minulla se on Egotrippi ja isälläni se on Eput.
Katson bändin jäseniä ja huomaan kuinka aika on jättänyt jälkensä kasvoihin, pukeutumis ja hiustyyliin. Katson ensimmäisten levyjen kansikuvia joissa on nuoria, siloposkisia ja nauravaisia miehiä. Itken ja hymyilen samaan aikaan. Vanhenen heidän kanssaan. Aika menee liian lujaa. Niin paljon tunteita ja niin vähän sanoja.
Aivan kuin ihmiset myös musiikki muuttuu ajanmyötä. Egotrippi on sopivasti aikuistunut ja uusimmat levyt ovat hyvin seesteistä ja rauhallista kuunneltavaa. Musiikki on kasvanut miehien myötä ja nuoruuden rämistelyt jääneet kauas taakse. Me muututaan ja vanhetaan. Sille ei voi minkään. Itse toivon koko sydämestäni, että Egotrippi pysyy mahdollisemman kauan kasassa ja tekee musiikkia vielä ainakin seuraavat kakskyt vuotta jotta saisin jatkossakin vanheta heidän kanssaan.
