Raamattu suuri satukirjako

Aikoinaan kirjoitin blogissa, että on kolme asiaa joista en tule kirjoittamaan: Koti, uskonto ja isänmaa ei kun: Seksi, uskonto ja politiikka. Uskonto ja politiikkaa aiheuttavat kaikki maailman sodat ja seksi on jokaisen oma asia. Noh, seksiähän täällä on käsitelty monta kertaa ja seksuaalivähemmistöjä myös. Politiikasta lupaan pitää blogin puhtaana ainakin seuraaviin presidentinvaaleihin asti. Uskontoa aion käsitellä nyt ja tarkemmin raamattua. En tahdo loukata ketään enkä väheksyä mitään uskontokuntaa. Kirjoitan raamatusta koska muita suuria kirjoja en tunne. Ateistit voivat sitten blokata tän tekstin kokonaan.

Itsellenihän raamattu on ollut tuttu pyhäkoulusta lähtein jonne vahingossa viisi vuotiaana eksyin, kun serkku-poika kävi ja sai sieltä kivoja tarroja vihkoon kera raamatunlauseiden. Se oli mummolan lähellä yksityiskodissa jossa käytiin. Ei seurakunnan omissa tiloissa. Se oli kivaa. Tykkäsin käydä siellä. Kirkossa meidän perhe ei vieraillut. Nykyään käydään äitin kanssa Jouluaaton aattohartaudessa. Se on meidän kahden juttu.

Raamattu on kiinnostanut minua aina, mutta isäni ei tykännyt siintä että sitä luin. Näin ollen livautinkin useammin kuin kerran valkoisen valheen lukevani sitä koulutehtäviä varten. Isäni piti sitä humpuukina. Äitini on tapauskovainen ja minä vielä vähän enemmän. En pysty nukahtamaan ilman iltarukousta. Olen ala-asteikäisestä asti mumissut iltarukouksen. Pyytäen siunausta ja varjelusta lähimmäisilleni.

Jutun pointti on se että moni tuntuu pitävän raamattua hyvin keksittynä ja kirjoitettuna satukirjana joka on minusta hieman uskomatonta. On saanut olla ihan hiton hyvä mielikuvitus keksiäkseen ylijumalan ja jeesuksen sekä heidän seikkailut siihen päälle. Minä (huom.oma mielipide) uskon, että ainakin osittain raamatun tarinat ovat tosia ja tapahtuneita. Jos joku haluaa pitää raamattua satukirjana, niin se on mulle okei. Se on hänen mielipide, mutta hänen pitää ymmärtää myös niitä jotka uskovat raamatun sanaan ja todellisuuteen. Menikö liian vakavaksi. Ei se mitään. En aio ottaa tavaksi kirjoittaa uskontoon liittyvistä asioista.

Ps. Muisto lapsuudesta: Muistan sen yhden kerran, kun meillä kävi mormoneja. Iskä pyysi kaksi siististi suoriin housuihin ja kauluspaitaan pukeutunutta miestä sisälle juttelemaan uskonnostaan. Tarjosi kahvia vai teetä kera antimien ja vieläpä vieraskirjaankin he kirjoittivat terveisensä. Jättivät kirjansa luettavaksi ja kysyivät milloin voisivat tulla uudestaan uskonnosta juttelemaan. Isäni vastasi: Katellaan vuoden päästä josko hää siihen mennessä ehtisi tän kirjan lukemaan. Kirja on vieläkin kirjahyllyssä silkosinsilein lehdin, lukematta.

Ajatuksia adoptiosta

Minähän olen aina ollut sitä mieltä, että jos lapsen hommaan niin adoptioin. Säästän siinä itseäni ja voin antaa kodittomalle kodin. Harmi vaan tapailemani miehet eivät ole olleet samaa mieltä asiasta. Kyllä sen pitää omaa lihaa ja verta olla! Olen kuullut miehen suusta useammin kuin kerran johon minä: Jos sä synnytät sen ni ok. Hankitaan vaan oma lapsi, mutta siihen asti nou, nou. Ärsyttää! Miehet tahtoo sitä ja tätä, mutta nainen kantaa taakan. Kestää pahoinvoinnit, liitoskivut, närästykset, jne. lopulta synnytystuskat. Miehet hikoilee (kaverista riippuen) 2-15 min. ja se on siinä. Ei, miun mielestä tää ei nyt mene ihan tasan tää työnjako. Sen vuoksi olen adoption kannalla, koska siinä on yhtä suuri vastuu molemmilla.

Adoptio on pitkä prosessi. Vaikea ja hikinen tie taivaltaa. Seurasin adoptioblogeja yhdessä vaiheessa, kun oikeasti kuvittelin, että meille voisi tulla adoptiolapsi. Kunnes mies torppasi kaikki mun keskustelun aloitukset asiasta tyystin heti alkuunsa. Ei se mitään. Samalla tavalla mä torppasin oma vauva haaveet häneltä. Näistä lähtökohdista katsoen ei siis yhtään ihmekkään, että erottiin.
Aluksi oli hyvin ehdoton siinä, että vauvan täytyy olla suomesta. Sitten annoin myöten, että myös venäjältä käy. Kunhan on samaa ihonväriä kuin vanhempansa ja itseasiassa venäläisillähän on paljon ilmeikkäämmät kasvot kuin suomalaisilla. Venäjä olisi myös maantieteellisesti lähellä ja kun suvusta löytyy yksi venäläissyntyperää oleva jäsen, niin tämä vaihtoehto kiehtoo paljon.
Vaan mitä mietin nyt, kun aikaa on kulunut edellisestä pohdinnasta pari vuotta. Vallanhyvin voisin ottaa tytön Kiinasta jossa käsittääkseeni tyttölapsilla ei paljoa arvoa ole. Ei liian eksoottisen näköinen vaikkakin kyllä aivan erinäköinen kuin vanhempansa. Ei siinä muuta, mutta pelkään, että kiusattaisiinko häntä koulussa, kun on erilainen. Erilainen kuin muut tai isänsä ja äitinsä. Toisaaltaan nykysuomessa vilahtaa, jos minkä maan kansalaista katukuvassa joten ehkä hän saisi olla ainakin tuosta syystä rauhassa kiusaamiselta.

Mutta kuten aiemmin jo kirjoitin. Kello käy, vuodet kuluu, miestä ei näy. Joten joudun tämän adoptio haaveenkin kuoppaamaan sinne samaan hautaan kuin muutkin joista jo nuorena unelmoin. Kaikkea ei voi saada. En edes minä. Mutta silti. Siitäkin huolimatta haluaisin kuulla tiedätkö sinä ketään joka on adoptoinut? Kuinka vanhana joku on adoptoinut, onnistuuko yli nelikymppisenä? Itse voisin ihan huoletta ottaa jo isomman lapsen. Ei tarvitsisi vauva olla, koska edelleenkään en vauvoista hirveästi diggaa, vaikka lapset muuten niin ihania ovatkin. Mitä ajatuksia adoptio sinussa herättää?

Äideiksi synnytään

Kyllä, luit oikein. Minä kategorisoin aika tylysti naiset kahteen kastiin: Äidilliset ja ei äidilliset persoonat. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. En ole koskaan hoidellut vauvanukkeja tai nukkeja ylipäätään lainkaan. Kotisleikeissäkin olin töissä käyvä uraohjus ja serkkupoika firmansa pomo joka laiskotteli kaikki päivät kotona minun käydessä töissä. Eikä minulla ollut alle kouluikäisenä edes mitään käsitystä vauvoista ollessani suvun nuorin jäsen. Seitsemän vuotiaana näin ekan vauvan livenä ja pidin sitä tylsänä sekä haisevana otuksena joka vaan potki ja sätki sängyssään.

Äitini rakastaa ruusuja. Toisin kuin minä.

Minulle riittää muutama tunti sillointällöin lasten seuraa esim. Naapurin Elsan. Pelaaminen, leikkiminen ja hassuttelu on hauskaa lapsen kanssa, mutta omat toisivat liikaa vastuuta. Senpä vuoksi sydämeni itkee verta aina, kun näen äitini ihastelevan muiden lapsia. Hän olisi niin ihana ja täydellinen mummo, mutta minun itsekkään päätökseni takia hänestä ei ainakaan "aitoa mummoa" tule koskaan. Äitini on äidillinen, pehmeä ja lempeä ihminen joka laittaa lapsensa (minun) tarpeet aina omiensa edelle. Hän on auttanut minut useammin kuin kymmenen kertaa pulasta. Hän on kärsinyt vuokseni enemmän kuin yhden ihmisen tarvitsee kärsiä, mutta siltikin vieläkin, vaikka olen aikuinen tekee kaikkensa että minulla olisi hyvä olla.

Äitini rakastaa herkuttelua. Niin minäkin.

Te jotka olette äitejä. Te olette helvetin vahvoja! Arvostan teitä. Ilman äitejä tämä maailma olisi julma ja kylmä kulkea, mutta tulee sekin päivä kun näin käy.
Siihen asti olen onnellinen.

Koulukiusaaminen

Nehän alkavat kohta taas koulut ja koulukiusaaminen. Toivottavasti jälkimmäinen vähemmissä määrin. Tosiasiahan on vain se että tätä kamaluutta ei saa kitkemälläkään pois. Tuskin edes karsittua. Vuodesta toiseen se jatkuu vaan aina samanlaisena ja kauheana kavalana paholasena. Ei ihan samanlaisena, kun itse olin muksu ei ollut vielä kännyköitä ja nettiä joten sinällään nykyajan lapsilla on kauheampaa, kun nolot kuvat voivat levitä facebookiin tai youtubeen. Kännykkä mahdollistaa myös ilkeiden viestien lähettelyn ja kiusaamisen ylettymisen kotiin asti. Alla pieni tosi tarina kiusaamisesta jonka jälkeen kerron omista kokemuksista.

Kyllä mun äiti on ihana. Palattiin kaupasta ja kioskin luona oli itkevä (hieman pyöreä) pikkupoika. Äiti pysäytti auton ja kävi kysymässä mikä hätänä. Kolmen pojan kopla oli käynyt kiusaamassa yhtä ressukkaa. Kaataneet pyörän ja potkineet. Poika kertoi myös että saa kirosanaviestejä näiltä pojilta. Näytti meille yhden ääniviestin joka meni näin: V_tt_, v_tt_,...tuota samaa sanaa vaan. Sääliksi kävi ressukkaa.

Niin sellainen tapaus. Minä olen omasta kiusaamisesta kertonut usein ja monelle näin aikuisena, mutta en silloin lapsena. Haukkumista, ivaa, porukan ulkopuolelle jättämistä, äänen ja eleiden matkimista. Siitä oli mun kouluaika tehty. Parhaat vuodet taisivat olla toka, kolmas ja neljäs luokka, kun kiusaamista ei esiintynyt. Viidennellä, murrosiässä se syttyi oikeaksi helvetintuleksi. En enää viitannut tunnilla. Enkä mielellään puhunut koko koulupäivän aikana mitään, koska ääntäni matkittiin. Liikuin mahdollisemman vähän ettei minua matkita. Nojailin välitunnilla yksin aitaan ja maleksin jonon häntäpäässä sisään. Pukeutumista haukuttiin, kun ei ollut 501 lewiksiä tai adidaksia. Pukeuduin jo silloin omanmaun mukaan mukavasti. Mikä pahinta 4-6 luokan opettajamme lietsoi vaan kiusaamista. Koko luokan kuullen moitti kuvistyöni ja keksi perättömiä asioita minusta. Minä vaikenin kestin kaiken hiljaa, vaikka kotona itkin ja joka päivä koski mahaa. Kai vanhemmat jotain epäilivät, mutta kun en tunnustanut että minua kiusattiin niin vaikeahan siihen oli puuttuakkaan.

Kiusaaminen ja nimittely on jatkunut aikuisiällä. Kai se näkyy päällepäin. Tuo on helppo uhri. Nimitellään ja morkataan ulkonäköä. Mikään ei ole kauheampaa kuin kerta kerran jälkeen huomata olevansa aina se tyhmä, ujo, honkkeli jota kukaan ei tahtonut ryhmätöihin mukaan, joka valittiin viimoisena joukkueeseen ja jonka itsetunto maahan tallattiin.

Kiitos, jos jaksoit lukea tekstin loppuun ja puututaanhan kiusaamiseen, jos sellaista ympärillä näemme. Haastankin tässä samalla kaikki bloggaajat kirjoittamaan oman kannanottonsa koulukiusaamista vastaan.

Ulkonäköpaineet

Ulkonäköpaineet eivät ole nykyaikana vain naisten juttu. Niistä kärsivät enemmissä määrin myös miehet. Sen olen tässä viime aikoina huomannut etenkin omassa ikäluokassa +30 vuotiaat. Mistähän miehille tulee mielikuva, että täytyy olla treenattu ja trimmattu kroppa, six-packi mahan kohdalla ja hauista enemmän kuin järkeä päässä.

Ei kaikki naiset kuten minä esmerkiksi tykätä hauiskimpuista ja muskelimasoista. Ei edes joka toinen nainen kaipaa treenattua kroppaa siipaltaan. Johan se luo naisellekkin kauheita treenipaineita jos toinen on viimoisen päälle tikissä ja timmissä kunnossa. Ukko juoksee salilla ja ite köllähdät sohvalle nauttimaan kahvia kera wiinerin. Niikuin moni mies sanoo: Naisessa täytyy olla jotain josta ottaa kii. Niin täytyy sitä miehessäkin olla jotain. Olkoon se sit vaikka pieni maha, mutta ei kuitenkaan mikään hieman toisenlaisilla six-packeilla kyllästetty kaljamaha. Rajansa kaikella.

Puutun vielä naisiinkin:
Hei mimmit!
Ei meidän tarvitse treenata hulluna. Ei se meistä parempaa ihmistä tee. Liikunta sopivissa määrin on terveellistä ja suotavaa kaikille. Sitä en kiellä, mutta ei ammuta yli. Etenkin nuoret vasta äidiksi tulleet naiset kokevat itsensä synnytyksen jälkeen lihaviksi ja rumiksi. Lopettavat imetyksen neljän kuukauden kohdalla syystä ettei rinnat alkais roikkumaan. Hurjaa, kun samaan aikaan toisaalla joku kaipaisi lasta niin ettei välittäisi roikkurinnoista tai pienestä mahasta kunhan sais vaan sen lapsen, mutta se on jo toinen tarina se.

Hei kundit!
Te olette ihania ilman six-packia oikeesti. Älkää rehkikö itseänne tärviölle siellä salilla. Viettäkää sekin aika ennemmin oman kullan kanssa. Tai tehkää yhdessä ihana ja rento kävelylenkki. Ei kaiken tarvitse olla aina pelkkää suorittamista. Kyllä teistä tykätään mahalla tai ilman. Kunhan olette sinut itsenne kanssa. Se riittää.

Päätän saarnani tähän ja toivon ettei kukaan ottanut itseensä. Me ollaan erilaisia kaikki ja tullaan aina (luojan kiitos) olemaan. Joten ei yritetä muuttua tietyn kaavan mukaiseksi.

Puhelittomuus

Minun kännykän akku on aika finito. Sitä pitää ladata kaksi kertaa päivässä ja siltikin sammuu. Uutta ei ole varaa ostaa ennen heinäkuuta joten olen tyynesti sulkenut koko kännykän ja viettänyt puhelimetonta aikakautta ja arvatkaa mitä... Se on ihanaa ja vapauttavaa. Yksi piippaavaa härpäke vähemmän elämästä ja stressitaso laskee huimasti. Ilove it! Voisin jopa melkein kokonaan elää ilman kännykkää. Ennen soitin äitille joka päivä, mutta nyt kun asutaan saman katon alla ei tarvitse enää soitella. Kaverit pitää yhteyttä facessa samoin iskä ja kummi-täti. Joten mihin mä koko luuria enää edes tarvitsen? No okei, matkoille tietenkin ottaisin sen mukaan jne, mut noin niiku muuten.

Nokia 5000

Olen muutenkin jättänyt kännykän aina kotiin kävelylle tai kauppaan lähtiessä, koska en tykkää julkisilla paikoilla lörpötellä siihen kaiken kansan kuullen. Se on todella ärsyttävä ja ruma tapa. Arvostan ehkä liikaakin omaa aikaa ja rauhaa, mutta mitäpä sitä ei tekisi oman hyvinvoinnin takia. En omista edes älypuhelinta ja kännykkäni olen ostanut uutena vuonna 2009 vai 2008. Enkä aio älypuhelinta hommata niinkauan kuin mummopuhelimia saa. Kosketusnäyttö-ei kiitos mulle! Lankapuhelimet -kyllä kiitos mulle!

Hullut suomalaiset

Suomalaisethan eivät tunnetusti halua koskettaa toisiaan. Linja-autossa istutaan aina ikkunapaikalle ja toivotaan ettei siihen viereen tule ketään. Varmuudeksi nostetaan vielä laukku siihen suojamuuriksi. Kaupan kassajonossa vähintään se ostoskärrin mittainen rako on oltava kanssaeläjään. Eikä naapuriakaan tohdi rajan yli lähestyä, vaan huudellaan sieltä aidan takaa hyvät huomenet tai kujan toiselta puolelta.
Vaan mitä tapahtuu, kun mennään saunaan. Pieneen huoneeseen ilkosillaan hiestä märkänä istumaan ihan liki toista. Ei haittaa kosketus ei hien haju. Me ollaan suomalaisia ja ängetään pieneen huoneeseen hikoilemaan. Ihan kylkimyyryssä istutaan niin. Vettä heitetään kiville\kiukaalle ja kiroillaan niin maan perkeleesti, mutta pois ei lähetä. Suomalaisella sisulla kestetään mitä vaan ja koivunlehdillä eli vastalla mätkitään itseämme sekä toisiamme kiroten vielä lisää. Sit mennään välillä ulos vilvoittelemaan ja jos on talvi niin lumihankeen pyörimään tai avantoon pulahtamaan.
Sellaista on suomalainen sisu!

Suomalaiset eivät myöskään halaa toisiaan tavatessaan paitsi silloin kun Suomi voittaa jääkiekossa MM-kultaa tai jotain muuta suurta jossain urheilulajissa. Silloin juostaan kadulle ja halataan jokaista vastaantulijaa: Me voitettiin! Me ollaan parhaita! Uidaan suihkulähteessä ja lauletaan niin että koko isänmaa raikaa! Vaan annasolla jos Suomi häviää jonkun taiston. Silloin se oli sen joukkueen vika ei meidän. Kirotaan niin kovaa, että kuuluu naapuri kortteeliin asti ja hakataan nyrkkiä seinään, kun vituttaa.
Sitä se on suomalainen urheiluhulluus!

Me olemme melankolista kansaa. Elämme puolet vuodesta pimeydessä ja kylmyydessä. Senpä takia sekoamme täysin kun tulee kolmen kuukauden kesä! Ooh, ne valoisat juhannusyöt taikoineen huomataan seuraavan vuoden maaliskuussa tilastopiikkinä synnytysosastolla. On useampi Matti ja Maija heittänyt estot nurkkaan tuona kauniina yöttömänä yönä ja antanut mennä vaan, vaikka muuten siellä makuukammarin puolella pitelee niin hiljaista, että hiirikin muuttaa pois. Yhtä hiljaista on juhannuksena myös kaupungissa, kun suomalaiset tekevät joukkopaon maalle, mökille ja vesille. Valloittavat joka niemennotkon ja saarelman pariksi päiväksi. Silloin kadut kylillä kumisee tyhjyyttään kuin lännen leffassa konsanaan kaksintaiston aikaan.
Sellainen on suomalaisen Juhannus!

Suomalaiset rakastaaa ja kunnioittaa perinteitä. Juhlapyhinä syödään kaikkia perinneruokia, koska niin on tehty aina ja niin tullaan aina tekemään. Siinä menee pääsiäisenä ulkomaalaisella vieraalla silmät pyöreeks, kun emäntä tyrkkää jälkiruoaksi mämmituokkosen nenän eteen. Katsoo vuoroin mämmiä ja sit taas emäntää epäillen tämän käyneen lähimmästä huussista hakemassa pötyä pöytään. Jouluna sitä vasta syödäänkin joka hemmetin rosollia ja laatikkoa niin että nappi lentää housuista. Hikoillaan kuin se pieni sika joka oli joulupöydässä.
Sitä se on suomalainen ruokailu perinne!

Niin että: Hauskaa Vappua vaan! On hiton hienoa olla suomalainen.

Kettumainen keskiviikko

Ketutti niin vietävästi viime keskiviikkona että ette uskokkaan. Ensinnäkin exä otti pannuun, mutta ei siitä enempää (rauha hänen muistolle). Seuraava asia jonka kerron on tosi. Ensin se itketti ja lopulta vihastutti.

Ystäväni sai kolmannen keskenmenon vuoden sisään. Se itsessään on jo surullinen asia ja minä erityisherkkänä tietysti itkeä tirautin tuon kuullessani, mutta pahempaa on vielä luvassa. Koska sairaalassa oli täyttä hän joutui synnytysosastolle odottamaan kaavintaa. Miettikää sinne toisten raskaana olevien mammojen sekaan, kun itse olet menossa kaavintaa. Kuvitelkaa sitä tunnetta omalle kohdalle!

Sit ruokailu tapahtui tietysti myös samassa tilassa muiden pömppömahojen kanssa joten kyllä siinä henkistä kanttia koeteltiin ja paljon. Ystäväni siirtyikin miehensä kanssa syömään sit käytävälle lautanen sylissä, kun ei enää kestänyt katsoa niitä toisia raskaana olevia onnellisia perheitä.

Että tällainen ketutus tällä kertaa eikä edes kettukarkit helpottanu oloa, mutta tää kirjoittaminen kyllä helpotti.

Herkkäkö, ei vaan erityisherkkä

Aiemminkin olen aiheesta kirjoittanut, vaan palataanpa uudestaan erityisherkkien pariin.

Tuntuuko sinusta siltä kuin olisit ulkopuolinen\outo\erilainen. Saatko helposti selittämättömiä maha tai pääkipuja. Aistit asioita vahvemmin kuin muut? Ei et ole tulossa hulluksi. Kyse voi olla erityisherkkyydestä. Laitan linkin ryhmään jossa pääset purkamaan ajatuksia ja lukemaan muiden samanhenkisten ihmisten kirjoituksia. Itse olen erityisherkkä ihminen ja se on suuri siunaus. Erityisherkät facessa.

Tuossa alussa pieni teksti jonka kirjoitin faceen.
Erityisherkkyys on periytyvää. Koen vahvasti, että ainakin äidinisä rakas ukkini oli erityisherkkä. Ajatteli asioita enemmän kuin muut ja oli kiinnostunut luonnosta ja etenkin tähdistä. Varmasti myös erityisherkkänä aisti oman kuolemansakkin, kun meni eri huoneeseen ja sänkyyn nukkumaan tuona yönä kun kuoli. Samana yönä mummo näki unessa vahvan valkoisenvalon ja heti herättyä aavisti mitä oli tapahtunut.

Isäni koen myös erityisherkäksi. Ainakin herkästi itkee ja sai kuten minäkin nuorempana vatsanväänteitä. Minullahan on herkkävatsa vieläkin. Tästä hyvä esimerkki oli se kun eroa edeltävän vuoden ajan mulla oli melkein joka päivä maha kipeä ja se tahtoi kertoa vain sen, että olen väärän ihmisen kanssa ja väärässä paikassa. Heti kun muutto oli ohi katosivat mahakivutkin. Tosi helpottavaa.

Luin sen mun vanhan tekstin ja etenkin loppu osa kolahti. Liittyy yllä kirjoitettuun juttuun. En muistanut ennenkuin äsken luin, että mitä ekalla kerralla kirjoitin. Käykääs tekin lukemassa niin tiedätte mitä tarkoitan: Niin herkkä että sattuu.

Nykyään olen tietoisesti vähentänyt isoissa ihmismassoissa liikkumista kuten kauppakeskukset ynnä muut vastaavat. Se informaatiotulva joka iskee tajuntaan on ihan liikaa. Aivoissa käy sellainen aistimuskuhina, että heikompia hirvittää. Onneksi täällä "maalla" on mukavaa, rauhallista ja tilaa liikkua ilman että tulee jonkun tönäisemäksi. Tilaa hengittää niinkuin minä aina sanon.

Tunnistatko itsesi tekstistä ehkäpä jonkun läheisen tai ystävän? 

Saako erilaisuudelle nauraa

Eräästä dokumentista jonka katsoin tv.stä jäi tämä kysymys pyörimään päähän. Se oli kyllä julmaa pilaa vammaisen lapsen varjolla. Suorastaan järkyttävää! Vammaisuudesta tai jälkeenjäänneistä ei saa tehdä pilaa! Ei edes stand up koomikot. Eikä erilaisia ihmisiä saisi tuijottaa. Me emme voi tietää hänen taustaansa miksi hän on erinäköinen kuin muut, mutta pilkan kohde hän ei saa olla. Kuten ei kyllä kukaan muukaan  meistä saisi olla ivan ja tuijotuksen kohde.

Niin se kuitenkin ikävästi on, että jos olet vähänkin massasta poikkeava sinua tuijotetaan. Kaupan jonossa, ulkona ja ihan missä vain. Koti on turvapaikkasi jossa saat olla muiden katseilta ja arvioilta suojassa.
Minuakin tuijotetaan, vaikka en ole vammainen tai muulla tavoin ulkoisesti massasta poikkeava kuin laiha ja kalpea. Olen aina ollut ja aina jo kouluajoilta asti on epäilty milloin mitäkin sairautta. Se ärsyttää! Sitäpaitsi luulen, että esim: Helsingissä tai jossain suuremmassa kaupungissa mua ei noteerattas mitenkään, mutta tämä käpykylä on niin helkutin pieni, että kaikki vähänkin erilaiset ihmiset pistävät silmään ja erottuvat katukuvasta. Arvatkaa vaan tahtoisinko muuttaa pois täältä? Kyllä!!

Nykyaikanahan on ihan normaalia, jos ihminen on ylipainoinen. Ei heitä katsota niin pahasti kieroon, koska maailman kansa läskistyy koko ajan lisää. Lapset vetää puolentoista litran limupulloja välipalaks ja kyytipoikana jätti pussi sipsiä tai karkkia. Vanhemmat jotka ovat yli kuormitettuja töissä antavat helposti periksi ja koukkaavat kotimatkalla pizzat tai hampparit iltapalaksi. Eivät onneksi kaikki! Sen olen täällä blogimaailmassa huomannut, että kunnonllisia pullantuoksuisia äitejä on vielä olemassa ja minusta siinäkään ei ole mitään väärää, jos tekee  eineksistä ruokaa. Parempaa se on kuin pizza.En ymmärrä miksi Tutipuun Lindzit sai vihat päälle näistä upeista halvoista ateria vinkeistä. Käykää tsekkaa. Linkki vie uusimpaan kirjoitukseen.

Aikoinaan olin päiväkotiharjoittelijana ja siellä se muita pyöreämpi poika jäi pelien ja leikkien ulkopuolelle. Tämä kuusi vuotias muksu oli yhtä hymyä, kun minulla oli aikaa pelata Afrikan tähteä hänen kanssaan. Kysyin miksi hän ei leiki muitten poikien kanssa maja leikkejä. Poika vastasi kirkkain nappiruskein silmin: Ne ei ota mua leikkiin, kun olen liian iso heidän majaansa. Voitte uskoa, että minulla oli kyyneleet herkässä. Kerroin tästä tietysti ryhmän hoitajille ja asiaa käsiteltiin seuraavana päivänä. Päiväkodeissakin on niin isot ryhmät, että kaikkea ei välttämättä ehditä huomaamaan tai ajatellaan, että tuo hiljainen lapsi tahtoo vain piirtää yksin.

Eli summasummarum: Vammaisuus ei ole naurun asia tai pilkan kohde!
Jos näet laihan ihmisen älä tuijota ja tuomitse häntä heti syöpäpotilaaksi!
Lihavuus voi olla myös sairaus. Älä kommentoi koskaan kenenkään ulkonäköä!
Älä lasten kuullen ainakaan mene sanomaan mitään pahaa kenestäkään!

Tätä listaa voisi vielä jatkaa, mutta Minttu kiittää, jos luit loppuun tekstin ja kuittaa!
Tasa-arvoista ja rauhallista syyskuuta kaikille!

Oi kultainen 80-luku, sua kaipaan

Etenkin kaipaan sitä aikakautta, kun kännykät eivät hallinnoineet ihmistä ja varastaneet huomiota kaikkialla. Esim. juhlissa! Mua inhotti häissä, kun ihmiset seurasivat puhelimen välityksellä jääkiekko tuloksia. Siis mitä, fuck! Ei voi edes muutamaks tunniks keskittyä olemaan läsnä! Toinen esimerkki tapaus huvitti. Mentiin elokuviin niin odotusaulassa kaikki muut paitsi minä ja mieheni roikkuivat puhelimessa tappamassa aikaa. Siis eikö nykyajan ihmiset osaa enää olla tekemättä mitään edes viittä minuuttia?!

80-luvulla meidän ei tarvinnut koko ajan päivittää faceen missä ollaan ja mitä tehdään kenenkin kanssa. Kotonta kun ulos lähdettiin, niin puhelin jäi kauas taakse. Ei alettu kylässä kesken kahvipöytä keskustelun näpyttelemään tekstiviestiä tai otettu työpuheluita kesälomalla mökkilaiturilla vastaan.

Itse olen alkanut harkitsemaan puhelimen käyttöä vain kotosalla. Usein se onkin mulla äänettömänä mukana, kun en halua kaupassa puhua puhelimeen. Linja-auto tai juna on vielä pahempi paikka puhua, kun siellä on tiivis tunnelma niin varmasti joku kuulee yksityispuhelut. Eikä sinne lenkillekkään tarvitse sitä luuria mukaan ottaa.

Niin mutta siitä 80-luvusta. Ihmiset kävivät silloin enemmän toisten luona kylässä ja jäivät kylillä juttelemaan. Nyt sännätään tiukan aikataulun ja kalenterin kanssa paikasta toiseen eikä ehditä edes kahville. Sit jos näin harvinaislaatuisesti käy huomaakin ettei ole mitään juteltavaa, koska viimeisimmät tapahtumat on luettu sosiaalisen median kautta ja kaikki uutiset tiedetään jo. Mitä meille ihmisille oikein on käynyt? Olisiko syytä hidastaa ja pysähtyä ihailemaan vaikka Suomen suvea välillä. Ettei sit taas elokuun lopussa tartte ihmetellä: Mihin se kesä meni?

Kyllä ne lapsuuden kesät olivat pidempiä, koska meillä oli vain aikaa (ilman mitään pakkoa) nauttia jokaisesta päivästä. Aikuisilla on velvotteita, mutta koitetaan edes kesälomalla hellittää eikä ympätä kalenteria täyteen retkistä ja matkoista. Kesäpäivät ovat pitkiä joten valvotaan myöhään yöhön ja hengitetään hetki hiljaisuudessa ulkona takapihalla, kun muu perhe jo nukkuu. Aistit rauhan ja tunnet onnen olemalla juuri siinä sillä hetkellä yksin kaiken kauniin keskellä.