Ajatuksia adoptiosta

Minähän olen aina ollut sitä mieltä, että jos lapsen hommaan niin adoptioin. Säästän siinä itseäni ja voin antaa kodittomalle kodin. Harmi vaan tapailemani miehet eivät ole olleet samaa mieltä asiasta. Kyllä sen pitää omaa lihaa ja verta olla! Olen kuullut miehen suusta useammin kuin kerran johon minä: Jos sä synnytät sen ni ok. Hankitaan vaan oma lapsi, mutta siihen asti nou, nou. Ärsyttää! Miehet tahtoo sitä ja tätä, mutta nainen kantaa taakan. Kestää pahoinvoinnit, liitoskivut, närästykset, jne. lopulta synnytystuskat. Miehet hikoilee (kaverista riippuen) 2-15 min. ja se on siinä. Ei, miun mielestä tää ei nyt mene ihan tasan tää työnjako. Sen vuoksi olen adoption kannalla, koska siinä on yhtä suuri vastuu molemmilla.

Adoptio on pitkä prosessi. Vaikea ja hikinen tie taivaltaa. Seurasin adoptioblogeja yhdessä vaiheessa, kun oikeasti kuvittelin, että meille voisi tulla adoptiolapsi. Kunnes mies torppasi kaikki mun keskustelun aloitukset asiasta tyystin heti alkuunsa. Ei se mitään. Samalla tavalla mä torppasin oma vauva haaveet häneltä. Näistä lähtökohdista katsoen ei siis yhtään ihmekkään, että erottiin.
Aluksi oli hyvin ehdoton siinä, että vauvan täytyy olla suomesta. Sitten annoin myöten, että myös venäjältä käy. Kunhan on samaa ihonväriä kuin vanhempansa ja itseasiassa venäläisillähän on paljon ilmeikkäämmät kasvot kuin suomalaisilla. Venäjä olisi myös maantieteellisesti lähellä ja kun suvusta löytyy yksi venäläissyntyperää oleva jäsen, niin tämä vaihtoehto kiehtoo paljon.
Vaan mitä mietin nyt, kun aikaa on kulunut edellisestä pohdinnasta pari vuotta. Vallanhyvin voisin ottaa tytön Kiinasta jossa käsittääkseeni tyttölapsilla ei paljoa arvoa ole. Ei liian eksoottisen näköinen vaikkakin kyllä aivan erinäköinen kuin vanhempansa. Ei siinä muuta, mutta pelkään, että kiusattaisiinko häntä koulussa, kun on erilainen. Erilainen kuin muut tai isänsä ja äitinsä. Toisaaltaan nykysuomessa vilahtaa, jos minkä maan kansalaista katukuvassa joten ehkä hän saisi olla ainakin tuosta syystä rauhassa kiusaamiselta.

Mutta kuten aiemmin jo kirjoitin. Kello käy, vuodet kuluu, miestä ei näy. Joten joudun tämän adoptio haaveenkin kuoppaamaan sinne samaan hautaan kuin muutkin joista jo nuorena unelmoin. Kaikkea ei voi saada. En edes minä. Mutta silti. Siitäkin huolimatta haluaisin kuulla tiedätkö sinä ketään joka on adoptoinut? Kuinka vanhana joku on adoptoinut, onnistuuko yli nelikymppisenä? Itse voisin ihan huoletta ottaa jo isomman lapsen. Ei tarvitsisi vauva olla, koska edelleenkään en vauvoista hirveästi diggaa, vaikka lapset muuten niin ihania ovatkin. Mitä ajatuksia adoptio sinussa herättää?