Raamattu suuri satukirjako

Aikoinaan kirjoitin blogissa, että on kolme asiaa joista en tule kirjoittamaan: Koti, uskonto ja isänmaa ei kun: Seksi, uskonto ja politiikka. Uskonto ja politiikkaa aiheuttavat kaikki maailman sodat ja seksi on jokaisen oma asia. Noh, seksiähän täällä on käsitelty monta kertaa ja seksuaalivähemmistöjä myös. Politiikasta lupaan pitää blogin puhtaana ainakin seuraaviin presidentinvaaleihin asti. Uskontoa aion käsitellä nyt ja tarkemmin raamattua. En tahdo loukata ketään enkä väheksyä mitään uskontokuntaa. Kirjoitan raamatusta koska muita suuria kirjoja en tunne. Ateistit voivat sitten blokata tän tekstin kokonaan.

Itsellenihän raamattu on ollut tuttu pyhäkoulusta lähtein jonne vahingossa viisi vuotiaana eksyin, kun serkku-poika kävi ja sai sieltä kivoja tarroja vihkoon kera raamatunlauseiden. Se oli mummolan lähellä yksityiskodissa jossa käytiin. Ei seurakunnan omissa tiloissa. Se oli kivaa. Tykkäsin käydä siellä. Kirkossa meidän perhe ei vieraillut. Nykyään käydään äitin kanssa Jouluaaton aattohartaudessa. Se on meidän kahden juttu.

Raamattu on kiinnostanut minua aina, mutta isäni ei tykännyt siintä että sitä luin. Näin ollen livautinkin useammin kuin kerran valkoisen valheen lukevani sitä koulutehtäviä varten. Isäni piti sitä humpuukina. Äitini on tapauskovainen ja minä vielä vähän enemmän. En pysty nukahtamaan ilman iltarukousta. Olen ala-asteikäisestä asti mumissut iltarukouksen. Pyytäen siunausta ja varjelusta lähimmäisilleni.

Jutun pointti on se että moni tuntuu pitävän raamattua hyvin keksittynä ja kirjoitettuna satukirjana joka on minusta hieman uskomatonta. On saanut olla ihan hiton hyvä mielikuvitus keksiäkseen ylijumalan ja jeesuksen sekä heidän seikkailut siihen päälle. Minä (huom.oma mielipide) uskon, että ainakin osittain raamatun tarinat ovat tosia ja tapahtuneita. Jos joku haluaa pitää raamattua satukirjana, niin se on mulle okei. Se on hänen mielipide, mutta hänen pitää ymmärtää myös niitä jotka uskovat raamatun sanaan ja todellisuuteen. Menikö liian vakavaksi. Ei se mitään. En aio ottaa tavaksi kirjoittaa uskontoon liittyvistä asioista.

Ps. Muisto lapsuudesta: Muistan sen yhden kerran, kun meillä kävi mormoneja. Iskä pyysi kaksi siististi suoriin housuihin ja kauluspaitaan pukeutunutta miestä sisälle juttelemaan uskonnostaan. Tarjosi kahvia vai teetä kera antimien ja vieläpä vieraskirjaankin he kirjoittivat terveisensä. Jättivät kirjansa luettavaksi ja kysyivät milloin voisivat tulla uudestaan uskonnosta juttelemaan. Isäni vastasi: Katellaan vuoden päästä josko hää siihen mennessä ehtisi tän kirjan lukemaan. Kirja on vieläkin kirjahyllyssä silkosinsilein lehdin, lukematta.