Koulu alkaa, jännittää (Reppu pakattuna,vaatteet valmiina)

Minulla ei ala koulu, mutta monella muulla ja useassa perheessä se on ajankohtainen asia juuri nyt. Senpä vuoksi ajattelin nostaa uudelleen julkaisuun vanhan tekstini parin vuoden takaa. Aihe käsittelee omaa ekan luokan alkamistani joka ei todellakaan ollut ruusuinen. Teksti täältä ja julkaistu ekan kerran 14.8.2012.

                                       Reppu pakattuna ja vaatteet valmiina
Elikkäs olin ihan ulkona koko koulu jutusta.Muistan kun seisoin iskän kanssa koulun pihalla ekana päivänä ja ympärillä oli paljon vieraita lapsia ja aikuisia.Isä sanoi ; Sit kun tuo täti sanoo sun nimen,niin mene hänen luo.
Ote isän kädessä tiukkeni ja katsoin silmät suurina ja kysyin ; Tuut sie mukaan?
Ei iskä ei nyt voi tulla,mutta haen siut muutaman tunnin päästä. En ihan itkenyt,mutta melkein.
Nimeni kuultua menin opettajan ja muiden lasten luo ja katsoin koko ajan vaan iskää. Päässäni ajattelin ei mitä mä täällä teen,milloin mä pääsen pois!Pelotti ne kaikki vieraat ihmiset.

En muista mitä tehtiin tuona ensimmäisenä koulupäivänä,mutta aapinen saatiin ja sitä paljon illalla kotona tutkittiin.Pelon sekaisin tuntein kysyin hieman myöhemmin isältä et mitä jos en opikkaan lukemaan.Iskä siihen ;Sit olet suomessa eka joka ei opi koulussa lukemaan.Kyllä minä opin ja aluksi luinkin kaiken mahdollisen maitotölkin kyljestä lähtien.Aivan uusi ja ihmeellinen maailma avautui kirjojen ja lukutaidon myötä.Äidinkieli olikin lempiaineeni koulussa aina aikuisikään asti.

Kouluun menon kivoin juttu oli varmaan ihana pinkki My Little Pony reppu.Kaksi ekaa vuotta palveli hyvin ja sitä ylpeänä kummille ja serkuille esittelin.Tietysti minulla oli myös uusia vaatteita kouluun hankittu ja mikäs muu paidassa koreilikaan kuin nämä samaiset ponit.Nuo kaikki on kotitalossa tallella,ehkä joku päivä käyn kuvaamassa ne ja laitan tänne näytille.

Kavereita en heti koulussa saanut.Ujo ja hiljainen kun olin.Siksi välitunnit olivat tylsiä ja pitkiä.Tähän ajatukseen lopettelen,että muistakaa vanhemmat kysyä lapsiltanne aina ekana kouluvuotena ainakin,että miten päivä meni.Se on tärkeää.Ainakin itselle aikanaan.Ja tällä kysymyksellä saatiin lopulta minunkin itkuiset aamut selvitettyä.Miksi sinne kouluun oli vaikea mennä?Vastaus; Muut lapset ei ole mun kans.
Eli kannustakaa ja kunnelkaa pientä kulkijaa,hänellä paljon on tärkeää asiaa.

Tästä eteenpäin uutta materiaalia:
Ei se tuonkaan jälkeen mitään herkkua ole ollut mulle koulunkäynti, vaan pakkohan sinne oli mennä. Ekat kolme vuotta meni suht hyvin mukavan ja kannustavan opettajan johdosta. Neljännellä luokalla vaihtui opettaja ja helvetti pääsi valloilleen. Tajusin vasta aikuisiällä, että se oli tämä opettaja joka mun itsetuntoni maahan talloi ja jopa melkein vois sanoa yllytti muita oppilaita kiusaamaan mua. Ainakin antoi aihetta kiusaamiselle, jos ei muuta. Ei siitä tällä kertaa enempää, mutta pahat traumat jäi koulusta.

Pitäkää huolta pikkuisistanne ja vanhenpainillassa puhutelkaa rohkeasti opettajaa. Ujo lapsi ei kerro tunteistaan, mutta jos ennen iloinen ja puhelias lapsi alkaa vastaamaan vain yhdellä sanalla kouluun liityvistä asioista on aika alkaa hälytyskellojen soimaan. Tsemppiä vaan kaikille, niin vanhemmille kuin lapsille!